Juhannusaatto on Norjassa aivan tavallinen perjantai, joten mikäpä olisikaan sen parempi päivä pienelle urbaanille retkelle. Vaikka Oslon keskusta onkin Helsingin tapaan 70-luvun väkivaltaisesti runtelema, keskustan laidoilta löytyy miellyttäviä, vielä vanhaa Osloa jollain tapaa heijastelevia kaupunginosia. Tänään satunnaiselle reitille sattui osumaan Grünerløkka, joka on samalla tapaa boheemi ja rosoinen kuin Helsingin Punavuori tai Kamppi olivat ennen kuin hieman liian hienot ihmiset valtasivat ne, tai mitä Kallio voisi tänä päivänä olla, ellei se olisi, no, Kallio.

Itse asiassa Grünerløkkan puhuttelevinta antia ei ollut lämmin kahvi ja vohveli puistokahvilan viileässä juhannussäässä eikä edes kauppahalli, jonka ilmassa tuoksuivat tuore kala, väkevä sipuli ja paksu viini irvokkaana sekoituksena. Kaupunginosan pääkadun, Markveienin, varrelta löytyi rykelmä pieniä kirpputoreja ja vanhan tavaran liikkeitä, joiden hiljalleen pölyyntyvät myyntipöydät ja samealasiset vitriinit tarjosivat kurkistuksen menneeseen aikaan. Hetkeksi auennesta ikkunasta saattoi nähdä, miten elämä ennen öljymiljoonia oli yksinkertaista mutta silti sillä samalla tavalla arkisen hienostunutta, jolla suomalainenkin porvaristo vakavin ilmein poseeraa jo kauan sitten kellastuneissa valokuvissa. Mutta samoin kuin valokuvassa hymyilevä pikkulapsi ei pysty näkemään tämän ajan elämänmenoon, emme mekään pysty kurkistamaan vanhojen valokuvien ja esineiden maailmaan pintaa syvemmälle. Mennyt maailma on meille myynnissä tavaroina, mutta sen sielu jää ikuisesti saavuttamattomiin.