Marraskuun ensimmäisen päivän, perjantain, piti olla erityinen päivä: Britannian ensimmäinen päivä Euroopan Unionin ulkopuolella; näkökulmasta riippuen ylpeänä ja itsenäisenä kansakuntana tai ehkä sittenkin uppiniskaisena ja reunoiltaan jo hiljaa lohkeilevana nurkkapatriootin linnakkeena. Kuitenkin päivä valkeni Lontoossa aivan samanlaisena harmaana päivänä kuin marraskuiset päivät Lontoossa yleensä tapaavatkin valjeta. Ero Euroopasta oli vain neljää päivää aikaisemmin siirtynyt, nyt jo kolmannen kerran. Ainoa selvä asia oli, että brexit, tuo häikäilemättömän populistin varomattomasta vaalilupauksesta alkanut farssi, tulisi aiheuttamaan ällistyksen ja epäuskon hetkiä niin Britanniassa kuin Euroopassakin vielä monen kuukauden ajan.

Omissa mielikuvissa brittiläiset ovat kovin, no, brittiläisiä: samaan aikaan sivistyneitä ja silti keskiluokkaisia, mutta eivät kuitenkaan hienostelevia saati missään nimessä rahvaanomaisia, paitsi tietenkin jalkapallokatsomossa. Kello viiden tee nautitaan kuivien keksien kanssa hillitysti rupatellen, mutta pubissa puheensorinan annetaan vallata huoneen koko ilmatila. Ruoka on yhtä mautonta kuin teen kanssa tarjotut keksit, lukuun ottamatta kuivakakkuun leivottuja ylettömän makeita säilykehedelmän palasia. Päivällä britti on oman elämänsä miss Moneypenny tai Roger Moore, yöllä Robbie Williams tai Samantha Fox. Britannialainen huumorintaju pelkistyy pyylevän miehen tähdittämän 1970-lukulaisen sketsisarjan loppukohtaukseen, jossa nopeutetulla kuvanauhalla tapahtuu koominen takaa-ajojuoksu huvittavan torvimusiikin tahdissa, tai vaihtoehtoisesti televisiosarjaan, jonka ikonista peruskohtausta eräs vanhempi sukulaiseni kuvasi lyhyesti tilanteeksi, jossa kaksi hullua akkaa kävelee portaita alas keittiöön ja nauraa. Tätä taustaa vasten ajatellen on suoranainen ihme, ettei brexit ole tapahtunut jo hyvin kauan sitten.

Mutta sitten kun hetkeksi antaa oman ennakkoluulonsa hellittää otettaan, ja uskaltautuu lähteä ajatusten ja askelten harhailun vietäväksi, voi kuin vaivihkaa löytää uusia näkökulmia. Vaikka Lontoo on yhtä vähän Britannia kuin vaikkapa Helsinki on Suomi, saattaa tarkkaan ohi katsoessaan nähdä brittiläiset uudella tavalla.

Camden Town on yksi lempipaikoistani Lontoossa. Harmaan perjantain keskipäivä saattaa taiteilijat ja katukauppiaat lounastamaan kanavan rannalle. Syrjemmällä kanavien hämäriä sillanalusia kansoittaa ainoastaan rastaiden rakottava parvi. Entisten maalaisteiden reittejä toistavat pääkadut kulkevat meluisten kiskojen ja tummien vesien yli. Tunnelma on rento ja boheemi, virkistävä ja helppo. Hetken aikaa aurinko pilkahtaa ja pakottaa riisumaan takin, vain kadotakseen jälleen pilvien taakse.

Myöhemmin toisaalla Oxford Streetin tylsistyttävän kauppakadun nurkan takaa avautuukin hämärtyneiden pikkukatujen verkosto, jonka kaupunkitalojen asukkaat ovat tänäänkin kokoontuneet lähipubiin fish and chipsin sekä maltaisen alen äärelle. Hyde Parkin puistokujilta tarttuu kenkien pohjiin hevosten jätöksiä, mutta ne kopisevat irti Harrod’sin tavaratalon koruosastolla miljoonien puntien timanttien eteen. Lähi-idän öljymiljonäärin rouva katsoo huntunsa alta paheksuen. Ahtaanpaikankammottava huoneiden labyrintti hämmentää häpeilemättömällä hienostelullaan. Tämä paikka on irrallaan kaikesta muusta.

Yön jo pimennyttyä Sohon neonputket ja kiinalaislyhdyt loistavat räikeinä. Metroaseman 193 porrasta tuntuvat jaloissa. Istumme baarin syrjäpöydässä, meitä lähestyy parrakas nuorimies. Hän on pukeutunut naiseksi, joka laulaa humisevasta harjusta ja tanssii villisti vihreällä niityllä. Hän ihmettelee kieltämme ja haluaa lopuksi ottaa kuvan, jossa vedän häntä hiuksista. Peruukki irtoaa ja hän katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Naapuripöydän neidit nauravat, me nauramme. Ulkona on alkanut sataa, ja ikkunat huurtuvat. Ulkopuolella koditon nukkuu märässä makuupussissa. Ja sitten kuin yllättäen yhtäkkiä ymmärtääkin, mikä se itsensä kanssa kipuileva Britannia onkaan: se on kaikkea tätä. Aika usein kaikkea tätä erikseen, mutta loppujen lopuksi kuitenkin kaikkea tätä yhdessä.