Jälleen yksi linja-auto kapusi jälleen yhtä vuoristotietä jälleen yksiä korkeuksia kohti. Kello lähestyi jo aamuyötä, eivätkä Pyreneiden rinteet näkyneet pimeästä ikkunasta koko matkan aikana lainkaan. Lentoasemalta ostettu muovipulloviini toki nostatti tunnelmaa, mutta kuitenkin vähän vähemmän kuin jälleen yhden tuntemattoman tien taivallus.

”Onkohan tässä taaskaan mitään järkeä?” kysyi järkevä pöllö ja pyöritti silmiään.

”No pitääkö edes olla”, vastasi pöllömpi pöllö.

Mutta hetkeä myöhemmin se tapahtui: linja-auto ohitti jonkinlaisesta pienestä kioskista improvisoidun raja-aseman yön hiljaisuudessa, ja samalla hetkellä Andorra lakkasi olemasta viimeinen Euroopan valtio, jossa emme vielä olleet käyneet.

Olkoonkin, että Andorra on samanlainen lähes historian oikusta jäljelle jäänyt valtionpahanen kuin muutkin kaltaisensa, on sillä jo pitkä ja erikoinen tarina takanaan. Valtiona se sai alkunsa jo 1200-luvun lopulla, jolloin hallinto jaettiin espanjalaisen Urgellin piispan ja ranskalaisen Foix’n kreivin kanssa, joista jälkimmäinen arvonimi on sitten periytynyt ensin Ranskan kuninkaalle ja nyttemmin presidentille.

Oletettavaa on, että niin vähän kuin Andorra pystyy vaikuttamaan hallitsijoidensa valintaan, niin aivan yhtä vähän hallitsijoita on vuosisatojen saatossa kiinnostanut tämän vähäpätöisen valtiontekeleen edesottamukset. Alkujaan maahan piti matkustaa ratsastamalla metsäisten ja jyrkkärinteisten vuorten yli, mikä tuskin on helppoa elämää arvostaneita herroja liikaa houkutellut maassaan käymään. Ensimmäinen kärryille liikennekelpoinen tie avattiin Espanjaan 1910-luvulla ja Ranskaan vasta 1930-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen Andorran silloiset 5900 asukasta joutuivat kuitenkin tottumaan ulkomaailman höpötyksiin. Jo 1950-luvulla lasketteluturismi alkoi kukoistaa, ja paria vuosikymmentä myöhemmin naiset joutuivat opettelemaan vaaleissa äänestämisen jaloa taitoa. 1982 perustettiin ikioma parlamentti.

Tällä vuosituhannella vauhti on vain kiihtynyt: ensin tuli euro, sitten tuli telkkarista euroviisut, joissa Andorrakin oli mukana. Näiden seurauksena tuli myös talouskriisi ja lopulta vuonna 2013 tuli talouskriisiä paikkaamaan kansalaisten tulovero. Ja näin Andorrasta tuli varsin nopeasti sellainen kansainvälinen länsimaa, jota vuoristolaaksossa sinnitellyt kourallinen ihmisiä ei vielä sata vuotta sitten osannut kuvitellakaan.

Mutta olkoonkin avannut oviaan maailmalle, niin jollain tapaa Andorra on edelleen ikiaikaisen vaikeasti tavoitettava. Sekä kuvainnollisesti että ihan konkreettisesti se edelleen sinnittelee omassa ylhäisessä yksinäisyydessään: vajaat satatuhatta asukasta elää laaksossa, joka sekin on yli kilometrin korkeudessa. Laaksoa ympäröivät vuoret kohoavat lähes kolmen kilometrin korkeuteen, ja kaupunkiin saavutaan edelleen kapeita vuoristoteitä pitkin hitaasti ja pieteetillä. Vanhan kaupungin kujilla heijastuu edelleen karu ja köyhä historia, eikä hyvällä tahdollakaan voi sanoa keskiaikaisten eurooppalaisten suurkaupunkien tapaan eksyvänsä loputtomien kujien päätähiertävään kudelmaan: Andorra la Vellan vanhassa kaupungissa kujia on viisi. Mutta jokainen niistä on jollain ainutlaatuisella tavalla hyvin, hyvin kaunis.