Ajatus andalusialaisesta satamakaupungista herättää kaikenlaisia idyllisiä mielikuvia kapeista kujista, valkoiseksi rapatuista taloista, kukkivista puista sekä auringonlaskun kajossa kylpevistä purjeveneistä, joiden kylkiin tummenevan meren laiskat aallot hiljalleen lyövät. Kukapa ei haluaisi tällaisissa maisemissa nauttia lasillista raikasta sangriaa katseen harhaillessa pitkin rannatonta ulappaa.

Ja sitten on Algeciras, joka on kaikkea muuta kuin tämä valheellinen haavekuva. En yllättyisi, jos tämä olisi turistien suosiman Aurinkorannikon ainoa kaupunki, jossa ei ole turisteja. Rannikon paikalla on suuri tavarasatama, jonka täyttää purjeveneiden sijaan loputon määrä nostureita, merikontteja ja dieselintuoksuisia rekkaparkkeja. Aurinkokaan ei tällä rannikolla ole taattu, sillä saapuessamme kaupunki oli rankkasateen läpikotaisin huuhtoma. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, Algeciras ei edes sijaitse Aurinkorannikolla, että se sitten siitä.

Kuitenkin kaupunki tarjoaa tärkeän ja terveen muistutuksen siitä, että Andalusiassakin turisti on vain vieraana. Kun kaikkea ei ole tarkoitettu viehettämään loputtomia matkailijavirtoja, on lopputulos jotain, mitä ei valtion virallisissa mainoksissa mehustella: teollisuutta, logistiikkaa ja keskituloista työväkeä. Samalla se on sujuvaa arkea ja karisman sijalle asettunutta käytännöllisyyttä.

Olkoonkin, että Algecirasin olemus muistuttaa enemmän itäistä kuin eteläistä Eurooppaa, sen satama on Espanjan tärkein portti arabien maailmaan. Sataman juurettomuus tuo kaduille salaperäistä väkevyyttä: kaikki on hiukan äänekkäämpää, hiukan nopeampaa ja hiukan tiiviimpää kuin mihin on tottunut. Ilmakuivattu iberico on suolaisempaa ja vino tinto tummempaa. Aurinko on kirkkaampi, yö on pimeämpi. Ja matkalle lähtenyt pöllökin on hiukan lähempänä itseään.