Transnistria on Moldovan itäosassa, Nistru-joen ja Ukrainan rajan välissä sijaitseva maakaistale, joka kuvittelee olevansa itsenäinen valtio. Alue julistautui itsenäiseksi Moldovasta jo Neuvostoliiton hajotessa murusiksi ja kävikin Moldovaa vastaan lyhyen mutta sitäkin vähäpätöisemmän vapaussodan. Myöhemmin alue on kansanäänestyksessä päättänyt liittyä osaksi Venäjää, olkoonkin, että välissä on Ukrainan valtio. Onpa Transnistria myös ilmoittanut tavoitteekseen Neuvostoliiton perustamisen uudelleen, koska ennenhän kaikki oli niin paljon paremmin. Kuvaavaa kuitenkin on, ettei edes Venäjä ole tunnustanut alueen itsenäisyyttä.

Kansainvälisen tunnustuksen puutteesta huolimatta Transnistrialta löytyy niin Neuvosto-Moldovalta perityt kansallistunnukset, oma valuutta (rupla, kuinkas muutenkaan), postilaitos, poliisi, rajavartiosto kuin myös mittava kokoelma erilaisia ministeriöitä, virastoja, kanslioita, neuvostoja, toimikuntia, komiteoita ja niin edelleen. Löytyypä oma armeijakin, joka tosin jostain kumman syystä käyttää Venäjän tunnuksia. Tämä herättääkin varsin kiinnostavia kysymyksiä Venäjän osattomuudesta tämän jumalan ja järjen hylkäämän maatilkun nykyisiin asiaintiloihin.

Transnistria on ollut osa Venäjää jo 1700-luvulta alkaen, jolloin Moldova oli vielä elimellinen ja erottamaton osa Romanian valtakuntaa. Koska Venäjä ja sittemmin Neuvostoliitto on aina ollut hyvin sulkeutunut yhteiskunta, oli kanssakäyminen Nistru-joen yli varsin olematonta. Sen myötä tuosta puropahasesta muodostui aikojen saatossa kokoaan suurempi kulttuurimuuri maiden välille. 1920-luvulla Neuvostoliitto perusti kieleltään ja kulttuuriltaan täysin venäläiseen Transnistriaan Moldovan neuvostotasavallan, jonka tehtävä oli sama kuin Itä-Karjalaan myöhemmin perustetulla Karjalais-Suomalaisella neuvostotasavallalla: liittää itseensä Neuvostoliiton ulkopuolelta myöhemmin vallattava samanniminen alue. Moldovassa hanke onnistui. Koska Transnistria oli kuitenkin sekä Moskovasta että Moldovasta nähden syrjässä, saivat transnistrialaiset puuhastella omia transnistrialaispuuhiaan kokolailla kenenkään niistä suuremmin kiinnostumatta, ja siten alue on säilynyt jonkinlaisena omituisena umpiona nykypäivään asti. Tähän kaikkeen nähden Transnistrian hulluttelut eivät ehkä vaikutakaan aivan niin hulluilta.

Pääkaupunki Tiraspol on kummallinen yhdistelmä venäläistä periferiakaupunkia ja kommunismin ulkomuseota. Kaupunki on lyhyesti mainittuna harmaa, ruma ja tylsä ja sitä hallitsevat loputtomat suuren ja mahtavan isänmaan muistomerkit ja punaliput, jotka häpeilemättömän korskeasti seisovat ränsistyneinä vaikeroivien elementtikerrostalojen edessä. Ihmiset kulkevat kumarassa ja puhuvat joko aivan liian hiljaa tai korostetun kovaäänisesti. Ulkomaalaisia tuijotetaan avoimesti ihmetellen. Kauppahalli on lähes tyhjä, mutta kaduilla parveilee huomattavan iäkkäitä ihmisiä. Armeija on läsnä naurettavuuteen asti aivan kaikkialla. Mielen valtaa omituinen vainoharha siitä, että joutuu pidätetyksi rikoksesta, jota ei ole tehnyt.

Transnistriassa tuntuu kuin olisi joutunut Euroopan äärimmäiselle reunalle, josta ei ehkä ole enää paluuta. Pitkän päivän jälkeen bussi kuitenkin ylittää rajan ja olemme jälleen vapaassa maailmassa, jos sellaisesta koskaan olimme pään ulkopuolella poistuneetkaan. Olo on epätodellinen: kävin juuri paikassa, jota ei pitäisi olla olemassa ja johon en enää koskaan palaa. Kävinkö siellä siis oikeasti?