Mikäpä sen mukavampi tapa matkustaa kuin nukahtaa risteilijän verkkaassa keinussa meren taakse laskevan auringon kajoon. Aamulla samaisesta pyöreästä ikkunasta näkyi Tukholman uljas saaristo, mutta perille oli vielä pari tuntia matkaa.

Ahvenanmaa on liian ruotsalainen ollakseen suomalainen, mutta samaan aikaan se on liian suomalainen ollakseen ruotsalainen. Ikiaikaiset yhteydet ulapan yli itään ja länteen, ja toisaalta muistinkantamattomiin jatkunut meren sylissä sinnittely ovat muovanneet Maarianhaminasta Maarianhaminan: suloisen mutta jollain kummallisella tavalla hiukan rujon. Kahden merenrannan väliin ahtautunut kesäkaupunki on hienostunut ja lempeä kuin lounatuuli, mutta samaan aikaan on käsittämättömän vaikeaa kuvitella, miten täällä pärjätään ankaran talvimyrskyn armottomissa kourissa.

Maarianhamina huokuu meren ja pikkukaupungin idylliä. Vanhojen puutalojen reunustamat kadut ovat suoria ja vehreitä. Sataman aallokossa keinuu muutama purjevene, mutta monelta osin kaupunki on hiljentynyt juhannukseksi aivan samalla tapaa kuin kaupungit muuallakin pohjolassa tapaavat hiljentyä. Juhlapäivällinen tulvii saariston makuja ja aurinko paistaa silmiin. Mieleen nousee ajatuksia merenkävijöiden kertomattomista tarinoista. Sanoisin, että tämä kaupunki on juuri sopiva pienelle seikkailulle, jonka myötä voi paeta arjen kiirettä ja nauttia elämän yksinkertaisista iloista.

Vietimme Maarianhaminassa tasan vuorokauden: puolipäivästä puolipäivään. Se on aivan liian vähän, jotta pystyisi ymmärtämään mitään sen sielusta tai edes kuoresta. Mutta kuitenkin se antoi hyvin vahvan kokemuksen kaupungin tunnelmasta. En tiedä, onko se kokemus totta vai ei, mutta ainakin tiedän, että se on kovin aito.