Lopulta koitti se, mitä pöllöt olivat odottaneet jännittynein tuntein: pahamaineinen pakettimatka Kanarialle. Muistutuksia tästä oli sadellut kuluneiden kuukausien aikana lukemattomina sähköposteina, tekstiviesteinä sekä postin tuomana nelikielisenä flight shop -kuvastona. Oli selvää, että monikansallinen matkanjärjestäjä halusi innokkaasti rahastaa asiakkaitaan jos jonkinlaisilla lisäpalveluilla.

Pakettiturismi voi olla itsenäiseen matkailuun tottuneelle pöllölle outo ja vieraannuttava asia. Aamuyön lennolle on pakattu mukaan niskatyynyt, aurinkovoide ja lentosukat. Vieressä istuva rempseä ja römpseä rouva juo aamuviiniään kovin innokkaasti. Perillä odottaisi matkaopas, jonka hymy sädehtii kilpaa auringon kanssa. Olisi pitänyt harjoitella karaokekilpailua varten Lapin kesää, mutta nyt se on jo myöhäistä. Viininhuuruisia possujuhlia ei kai enää järjestetä, mutta pitääkö koneen laskeutuessa kuitenkin taputtaa?

Massaturismi on rahdannut suomalaisia kuten muitakin masentavaan ilmastoonsa tympääntyneitä pohjoiseurooppalaisia auringonpaisteen ja sangriakannujen äärelle jo 1960-luvulta alkaen. Euroopan köyhä etelä näki hetkensä tulleen, ja niin Playa del Inglésin kaltaiset syrjäkolkat rakennettiin valtion kultakaivoksiksi ja helpon elämän keitaiksi uskomattomalla innokkuudella.

Vuosikymmenten saatossa hyöty on kuitenkin muuttunut haitaksi: yhä suurempi osa tuloista valuu kansainvälisten matkajättien taskuihin, mutta kasvavan turismin haitat jäävät edelleen paikallisten yhteisöjen riesaksi. Matkailuteollisuus mm. nostaa hintoja, köyhdyttää palvelutarjontaa yksipuolisemmaksi ja yksinkertaisesti aiheuttaa monenlaista harmia ja häiriötä paikoissa, jotka ovat joidenkin koteja. Ilmiö toistuu samankaltaisena Roomasta Rovaniemelle, ja on helppo ymmärtää, miksi Playa del Inglésissäkin osoitetaan toistuvasti mieltä massaturismia vastaan.

Vyölaukkumatkailulle on kovin helppo naureskella. Mutta omakohtainen kurkistus lomaparatiisiin avaa myös toisenlaisia näkökulmia. Osa ihmisistä palaa Playa del Inglésiin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Samalla he kasvattavat juuria sekä paikkaan että muihin kaltaisiinsa. On syntynyt yhteisö, joka kohtaa vuosittain ja jonka keskuudessa vallitsee kaikki se hyvä, mitä ihmisyhteisöissä tapaakin vallita: ystävyyden ja rakkauden kokemukset, keskinäinen lohdutus surujen äärellä, pyrkimys iloiseen ja onnelliseen elämään. Samalla paikasta on muodostunut heille toinen koti, josta välitetään. Onko se nyt sitten kovin huono asia?

Massaturismin kritiikin äärellä mieleen nousee kysymys, onko perimmäinen syntinen sittenkään yksittäinen matkaaja vaiko kuitenkin se koneisto, joka tällä kaikella rahastaa.