Alkukesän iltapäivä Zürichin jo helteisiksi käyneillä kujilla ei antanut pienintäkään aavistusta tulevasta terveyskatastrofista. Kohtalokas päätös oli kuitenkin jo tehty: Pöllöjen Tekniikan Maailma oli päättänyt testata, pitääkö ikiaikainen (joskin itse tuossa samassa hetkessä keksitty) myytti paikkansa: sveitsiläiseen ruokaan voi kuolla kahdesti.

Jälkimmäinen kuolema koittaa silloin, kun illallisen lasku tuodaan pöytään. Ensimmäinen kuolema koittaa jo silloin, kun illallinen tuodaan pöytään.

Juustofondue on kaikista sveitsiläisistä kliseistä kenties kaikkein sveitsiläisin ja kliseisin. Koostumus on varsin yksinkertainen: sulatetaan kilo suolaista juustoa ja maustetaan se viinillä ja kirsikkaliköörillä. Tähän vellovankeltaiseen plasmaan kastetaan leipäpaloja. Suolan, rasvan, alkoholin, sokerin ja vaalean viljan yhdistelmä on, kuten arvata saattaa, sekä herkullinen että hengenvaarallinen.

Juustofondue on nykyisin jonkinlainen myyttinen ja sveitsiläistä alkuvoimaa huokuva kansallisruoka, jota nautitaan käkikelloin, nahkahousuin ja kultaharkoin koristellussa hirsirakenteisessa alppimajassa bernhardilaiskoiran tarjoillessa konjakkia kaulassa roikkuvasta pikkutynnyristä.

Näin ei ole kuitenkaan aina ollut, sillä alkujaan juusto oli köyhällä maaseudulla yksinkertaisesti paras tapa säilöä maitoa, likööri paras tapa säilöä kirsikoita ja leipä paras tapa säilöä viljaa, eikä ruuan lämmittäminen sekään ollut vuoriston kylmässä talvessa erityisen huono idea.

Juustofonduen suosio alkoi paremman väen keskuudessa nousta vasta toisen maailmanssodan jälkeen. Sveitsin juustoteollisuus voi hyvin, mutta vienti sodan runtelemaan Eurooppaan oli pysähtynyt. Loputtomien juustokiekkojen alle hukkuva Sveitsin juustounioni (kyllä vain) yhdisti alppikylien perinteen maan korneimpiin kliseisiin aina Pikku Heidiä myöten, ja alkoi markkinoida Eurooppaan tätä ihmeellistä terveysruokaa (tämänkin joku uskoi). 1970-luvulle tultaessa juustofondue oli maan tärkeimpiä vientituotteita, jonka yhteys alkuperäiseen köyhien talviruokaan oli kiltistikin sanoen varsin etäinen.

Tuotteistuksen yhteydessä juustofonduen ympärille luotiin oma etikettinsä viineineen ja oikeaoppisine ranneliikkeineen. Tunnetuin niistä lienee kuitenkin juustopataan pudotetusta leipäpalasta seuraava rangaistus. Kiltein ja kenties perinteisin rangaistus on suudella vieressä istuvaa ruokailijaa. Hieman rohkeampi perinne on juosta alasti talon ympäri.

Erään väitteen mukaan kolmannen pudotetun leipäpalan jälkeen mokoma mämmikoura heitetään kädet ja jalat sidottuina Genevejärveen, mutta tämä ei toivottavasti pidä paikkaansa. Nykyinen rangaistuskäytäntö on Sveitsin hintataso huomioiden kuitenkin kaikkein julmin: leipäpalan pudottajan tulee maksaa koko seurueen seuraava juomakierros. Kyllä vain, aivan yksin!

Pöllöjen Tekniikan Maailma toteaa testin päätteeksi, että hengenvaarallisen ravintoainekoostumuksen lisäksi juustofondue on myös polttavan kuumaa ja tukehduttavan venyvää. Erityismainintana todettakoon lisäksi testissä käyneen ilmi, että juustoa todellakin on mahdollista syödä kyllästymiseen asti.

Laskun maksamisen jälkeen Pöllöjen Tekniikan Maailma pyytää äitiä lähettämään lisää rahaa, ja siirtyy samalla ihailemaan Zürichin pimenevää iltaa.