Jaahas, ei taas, oli ensimmäinen ajatus.

Puhelin ilmoitti saapuneesta sähköpostista juuri ennen puolta yötä. Yleensä en näitä lue heti, mutta tällä kertaa uteliaisuus voitti. ”Nîmesin ja Marseillen välinen ratayhteys on poikki metsäpalon vuoksi, ja junalippunne on mitätöity. Tähän viestiin ei voi vastata”, hekumoi rautatieliikennöitsijän automaattinen tiedote.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä Aix-en-Provenceen, ja junanvaihdon piti tapahtua, kyllä vain, Marseillessa. Kimppakyytipalveluista ei näin lyhyellä varoitusajalla ollut enää hyötyä, eikä kukaan kuitenkaan päivystäisi niiden äärellä keskellä yötä. Kun kaikki seuraavan päivän linja-autovuorotkin osoittautuivat olevan täynnä, ei auttanut muuta kuin yrittää nukkua ja tyytyä ihmettelemään asiaa aamuvarhain rautatieasemalla.

Kuinka ollakaan, korvaava yhteys löytyi pohjoista reittiä pitkin Avignonin kautta. Siihen kuului kolme eri junaa ja yksi bussi. Samalla pääsimme 22 minuutin ajaksi kokeilemaan ranskalaista TGV-luotijunaa. Ne ovat 18-vaunuisia hirviöitä, jotka nielevät lähes 1500 henkeä kahteen kerrokseen ja juoksevat 320 kilometrin tuntivauhtia. Hyvin päästiin perille.

Jo saapuessa oli selvää, että nyt on tultu turistikaupunkiin. Hinnat ovat korkeammat, ja katujen varret ovat täyttyneet hämmentävän tiheällä neliapilapubien verkostolla. Ranskalaisen vieraanvaraisuuden tilalle on jollain salaperäisellä tavalla tullut ranskalainen arroganssi. Kuten tällaisissa paikoissa yleensä, ei aitoa kohtaamista tapahdu kovin helposti, vaan sen sijaan pääsee kokemaan olevansa jonkinlaisen puoliautomaattisen asiakaspalvelurituaalin kohdehenkilönä. Ensin se hieman ärsyttää, sitten jo huvittaa. Samalla avautuu hyviä mahdollisuuksia vastuullisen ja kunnioittavan matkailun pohtimiselle.

Niin tai näin, Aix on Nîmesin kanssa samankokoinen kaupunki, mutta luonteeltaan ne ovat toistensa vastakohtia. Siinä missä Nîmes uinuu jonkinlaisessa elegantissa uneliaisuudessaan, on Aix juuri sellainen ruuhkainen ja kovaäänisen tungoksen täyttämä kaupunki, jollaisia tämän maankolkan kaupungit mielikuvissa ovatkin. Ero on hämmentävä, mutta jollain tapaa myös inspiroiva. Millaiset historian oikut ovat kasvattaneet näistä kaupungeista niin erilaiset.

Mutta kuten kaikkialla, niin myös täällä kannattaa kurkistaa sivukujien varjoihin. Äkkiä kaikki onkin autiota. Vastapäisten talojen väliin pingotetut pyykkinarut ja ovenpieliin jätetyt roskasäkit kertovat tällaisessakin kaupungissa sen inhimillisemmästä puolesta. Yllättäen irlantilaisbaarit ovatkin kadonneet, ja nurkkakahvilan pöydässä vanhat herrat pelaavat korttia nauraen. Tarjoilija sen sijaan suuttuu, kun yritän tilata pihvini hänen mielestään väärällä kypsyydellä. Ja näinhän sen kuuluukin mennä.

Kun bussi matkaa sunnuntaina kohti Nizzan lentoasemaa, nauravat vanhat herrat palautuvat mieleen. Ehkäpä kaikki ei olekaan niin vakavaa.