Antiikin tarunhohtoisen tarinan mukaan titaani Atlas tuomittiin niskurointinsa vuoksi viimeiselle rannalle ennen loputonta ulappaa, jonka nykyisin tunnemme Atlantin valtamerenä. Siellä hänen rangaistuksensa oli kannatella taivaankantta aikojen loppuun saakka. Mutta kappas, kuten näissä taruissa aina, niin nytkin pelastava sankari saapui päästämään poloisen pälkähästä: ylijumala Zeuksen poika Herakles tuli ja neuvokkaasti pystytti salmen molemmin puolin kaksi pylvästä erottamaan maan ja taivaan toisistaan. Toinen pylväistä on Gibraltar, ja toinen tunnetaan nimellä Ceuta.

Todellisessa nykypäivän maailmassa Ceuta on Marokon rannikolla sijaitseva espanjalaiskaupunki. Laivamatka Algecirasin satamasta kestää tunnin, ja se onkin kutakuinkin ainoa säännöllinen yhteys Ceutan ja muun Espanjan välillä. Kun lisäksi Eurooppaan kyseenalaisin keinoin pyrkivien maahanhiippailijoiden hillitsemiseksi raja on linnoitettu kuusimetrisellä piikkilanka-aidalla sekä leveällä suojavyöhykkeellä, on tämä varsin vähäpätöinen kaupunki käytännössä kuin saari. Se on kaikkiin suuriin turistivirtoihin nähden hyvin syrjässä, ja matkailun määrä on kohteliaastikin ilmaistuna erittäin maltillinen. Ja juuri se tekee Ceutasta mitä kiinnostavimman paikan!

Jollain varsin kiehtovalla tavalla Ceuta muistuttaa sitä, mitä Espanja olisi ehkä voinut olla ilman massaturismia: täällä pääosassa ovat asukkaat itse. Samalla se on terve muistutus siitä, että me muut olemme täällä vain vieraina. Tunnelma on verkkainen ja mutkaton. Iltaisin ihmiset kokoontuvat aukioille tapaamaan ystäviä ja tuttuja, mutta kukaan ei soita kovaäänistä musiikkia tai kaupustele räikeitä muoviesineitä, joilla ei varsinaisesti ole käyttötarkoitusta. Pian huomaa omankin askeleen hieman hidastuneen ja sykkeen laskeneen.

Kaupunki on kaunis ja sijaitsee niin kapealla kannaksella, että joidenkin katujen molemmissa päissä pilkottaa meri. Kannaksen toisessa päässä on Afrikka ja sen katkaisee vanha vallihauta. Kannaksen toisessa päässä on Monte Hacho, se toinen Herakleen pylväs. Sen huipulla on bysanttilaisten rakentama linnoitus, jonne johtaa mutkitteleva ja kuoppainen tie. Muualla Espanjassa linnoitukseen olisi järjestetty maksullisia opaskierroksia sekä tyylikäs viinibaari. Täällä linnoitukselle johtava tie päättyy lukittuun porttiin.

Paikallinen nurkkaravintola tarjoaa totunnaisesta espanjalaisesta ravintolasta varsin poikkeavan kokemuksen. Ravintola sijoittuu vanhan talon kivijalkaan. Seinät ovat rapistuneet ja tila on sisustettu muovisin puutarhakalustein. Paikka on auennut iltayhdeksältä, olemme ensimmäiset asiakkaat. Tarjoilijaukko kohauttaa olkapäitään huomatessaan, ettemme ymmärrä espanjaa, ja kertoo sitten espanjaksi ruokalistan sisällön. Kohautamme olkapäitämme ja tilaamme suomeksi jotain, mistä emme ole aivan varmoja. Annokset saapuvat pöytään verkkaisesti ja kaikki eri aikoihin. Yhtä verkkaisesti ravintola täyttyy muista asiakkaista ja puheensorinasta. Ruoka on ehkä herkullisinta, mitä olemme Espanjassa syöneet. Lopuksi hämmästymme laskun pienuutta. Tarjoilijaukko nauraa makeasti ymmärtäessään hämmästyksemme syyn. Ja sitten nauramme me, me hölmöt turistit.