Marraskuinen aamu Helsingin rautatieaseman kupeessa oli vieraampi kuin vuosiin. Dieselin tumpealta tuoksulta haisevien työkoneiden renkaat olivat painaneet puiston laidan nurmikkoon mutaiset rantteet, joiden kuminsyömiin koloihin oli yön aikana vain juuri ja juuri jäätynyt ohut jäinen rapsahdus. Kolikkoja pahvilaatikkoon harmonikalla laulava pelimanni saa surumielisillä slaavisävelmillään sydämen sykähtämään, vieressä kypäräpäiset työmiehet keskustelevat jotain junista; en aivan tarkkaan ymmärrä heidän venäläisiä ajatuksiaan. Ilmassa tuoksuu sahattu puu, kahvi ja mahorkka: siirtotyöläiset ovat tuoneet maansa tunnelman mukanaan. Aurinko paistaa, ja ilman koleus enteilee talvea, jota ei vielä olekaan tullut.

Ihmisillä on kummallinen tapa takertua menneeseen ja kuvitella, että kaupunki olisi jotenkin mystisesti valmiiksi rakennettu ja että kaikki siihen kajoaminen olisi jonkinlainen rikos. Todellisuudessa kaupungin perusluonne on ainainen, jatkuva muutos, sillä kaupunki ei ole museo, vaan ihmisten koti. Tästä omituisesta ajattelutavasta johtuen valtion rautateiden entisen konttorin muutos hotelliksi on aiheuttanut kaikenlaista lapsellista mielensäpahoittamista, vaikka paras tapa suojella historiallista rakennusta on kuin onkin pitää se käytössä.

Näissä huoneissa istuivat aiemmin ne, joilla oli valta määrätä junien kulusta. Sittemmin huoneet hiljenivät, ja hiljainen pöly laskeutui kuin huomaamatta tammisten konttoripöytien ja jo haalistuneiden ruutupapereiden päälle. Nyt huoneissa on uutta pölyä, joka nousee sirkkelin, pistosahan ja hiomakoneen terävistä äänistä. Mutta ne ovat täällä vain vierailemassa, tekemässä arvorakennukselle mitä kohteliaimman eleen.

Alkuperäinen pieni asemahalli, jota käytettiin matkustajaliikenteeseen ennen nykyisen asemahallin valmistumista ja joka sittemmin on toiminut myös presidentillisenä paviljonkina, virkamiesruokalana ja lopulta tarvikevarastona, saa uuden elämän hotelliravintolana. Aiemmin kirjoituskoneiden terävän nakutuksen täyttämät konttorihuoneet saavat tulevaisuudessa nähdä lukemattomia onnen, rakkauden, riidan, surun ja väsymyksen hetkiä. Laajennusosaan rakennettavien sviittien kulmikkaat vekkihameen helmaa muistuttavat ikkunat ovat ehkä kaupungin kauneimmat, mutta vain harvojen nähtävillä. Lukuisten maalikerrosten alta on vaivoin palautettu esiin alkuperäiset opastemaalaukset, mutta merkitystä niillä ei enää ole. Vakavan virkamiehistön tyyssija muuttuu joksikin aivan muuksi: väliaikaisten matkalaisten rauhattomaksi, levolliseksi, unettomien öiden täyttämäksi melkein vain kodiksi.