Koneen laskeutuessa ennen puolta päivää Laosin kamaralle aurinko paahtoi jo korkealta. Silmissä oli jo niin monta kertaa aikaisemminkin tutuksi tullut punoitus 26 tunnin valvomisen jälkeen. Bangkokin lentokentällä oli jo mitattu ruumiinlämpö koronaviruksen varalta, ja nyt taksissa saimme hengityssuojaimet, jotka tosin eivät oikeastaan suojaa muulta kuin ilmansaasteilta. Unen tarve oli jo kauan sitten voittanut houkutuksen nauttia perille päästyä yksi kylmä olut. Vaikka hotellin hienosteleva eleganssi oli parhaimmillaankin särmätöntä ja etäännyttävää, uni pehmeässä sängyssä maistui paremmalta kuin aikoihin.

Jos majapaikkamme olikin kovin luonteeton ja luoksepääsemätön, muutoin Vientianen täyttää niin kovin tutunoloinen kaakkoisaasialainen kaaos. Mutta siinä missä naapurimaiden suurten metropolien kaaos on tungoksen, kakofonian ja läpitunkevan räikeyden täyttämää, tämän vain Helsingin kokoisen pikkukaupungin kaaos on erilaista, ihmiselle sopivamman kokoista.

Vientianessa ei oikeastaan ole nähtävyyksiä, mikä on kovin lohduttavaa. Kun huomio kiinnittyy inhimilliseen elämään, näkee jotain paljon kiinnostavampaa. Kaupungin karisma on sen kaduille levittyvä elämä. Illan pimetessä katukeittiöiden tulet syttyvät, ja jalkakäytävät muuttuvat asukkaiden olohuoneeksi. Mikään ei ole kaunista sillä tavalla, mitä kauniilla voisi ensin ymmärtää. Mutta kun haistaa katujen tuoksut grillin savuista bensan katkuun, kuulee sen puheensorinan ja iloisen naurun, näkee kauniin eri tavalla. Sitä ei näe silmillä vaan sielun ja sydämen syvemmillä nurkilla.