Takana on viitisentoista tuntia matkaa, kun Mumbain lentoaseman maahantuloseremoniallisuudet ovat viimein ohi. Aamu on juuri valkenemassa, mutta kaupunki on jo herännyt. Jo ensi ovenavauksella Intia tulvahtaa syliin, ja tasaiseen elämänmenoon tottuneelle pohjoiseurooppalaiselle pöllölle kaikki on aivan liian. Aivan liian hälisevää, aivan liian räikeää, aivan liian kaaoksessa, aivan liian paljon. Kuitenkin jo muutaman minuutin kuluttua mieli on asettunut uuteen asentoon, ja äkkiä muistaakin, kuinka juuri tätä on pimeiden pandemiavuosien ja muiden surujen aikana kaivannut.

Lentokenttätaksin virkaa toimittaa pärisevän mopon ympärille vuosia sitten improvisoitu riksha. Laukut heitetään rennosti katolle ja toivotaan, että ne myös pysyvät siellä perille asti. Hieman liian pitkäkasvuiset turistit sullotaan takapenkintapaiselle kyyhöttämään. Ensimmäisessä risteyksessä meinaamme törmätä täyteen lastattuun tomaattikärryyn, tai ehkä se vain tuntuu siltä. Liikenne on täynnä dieselin käryä ja torvensoittoa, paikoin kadulla käyskentelee pyhiä lehmiä. Matka on oudolla tavalla sekä kammottava että kiehtova.

Viimein käännymme kapealle sivukadulle ja pysähdymme puiden katveeseen. Hotellin aulassa on viileää. Turbaanipäinen tirehtööri sukii harmaita viiksiään mietteliäästi, kunnes paljastaa sen, minkä sukimisesta voi jo päätelläkin: ”problem”. Hotellivarauksen yksityiskohdat neuvotellaan ennakkovarauksesta huolimatta uudelleen. Herrasmiessopimuksen synnyttämiseksi ei kaihdeta aikaa eikä vaivaa, mutta lopulta pääsemme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, jonka sisällöstä kummallakin osapuolella lienee varsin erilainen näkemys. Harmaaviiksinen ja turbaanipäinen tirehtööri lupaa meille kuitenkin suurieleisesti parhaan huoneensa. Kuten varmasti lupaa jokaiselle muullekin vieraalleen.

Kuuma maitotee ja upottava sänky päättävät pitkän siirtymän pehmeään uneen. Vielä juuri ennen unohdusta jostain kuulu eksoottisen linnun heleä laulu.