Rautatieaseman tunnelista tulvahtaa kasvoille hikinen helle ja raiteiden metallinen tuoksu. Lentoasemajunan keinuva liike tuntuu edelleen päässä. Askeleet kaikuvat ahtaassa käytävässä ja ihmiset ovat juuri sellaisella italialaisella tavalla meluisia ja elehtiväisiä kuin italialaisten kuuluu ollakin. Joku huutaa, joku toinen juoksee kenties junansa perään. Tuntuu, että millä hetkellä tahansa saattaa törmätä johonkin. Kaikki on kaaosta, ja juuri se tekee olon niin kovin rauhalliseksi.

Jossain sivummalla kujat ovat jo hiljaisempia, mutta porticien suojassa sentään jotkut juovat tuikean makuista kahviaan. Aukion laidalla kohoaa vinoon kenottunut kivitorni. Joskus muinaisia pilvenpiirtäjiä oli täällä satoja, mutta vuosien hammas on hiertänyt niistä suurimman osan pölyksi kaupungin kaduille. Tämän ajan ihmisen on mahdoton saavuttaa sitä, millaista elämä rottia ja kirppuja kuhisevassa kaupungissa on joskus ollut. Mutta se jos jokin on pysyvää: jokainen hetki katoaa lopulta unohdettujen muistojen hämärään. Ja juuri sen vuoksi jokainen hetki on niin tärkeä juuri silloin, kun se tapahtuu.