Sisältövaroitus: kirjoitus saattaa järkyttää.

Tuktuk pärisee pitkin kuoppahtelevaa tietä jossain Phnom Penhin laitamilla. On jälleen yksi loputtomista helteisistä päivistä, mutta ajon aiheuttama ilmavirta vilvoittaa pitäen mielen ja kehon kepeänä. Kaupungin ruuhkat ovat jo takana, nyt matkaa hidastavat lähinnä tiellä kulkevat lapset ja lehmät. Pian olemme perillä.

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että Kaakkois-Aasian köyhissä entisissä siirtomaissa on jossain lähihistorian surullisessa vaiheessa pitänyt valtaa vainoharhainen hullu, eikä Kambodža ole siitä poikkeus. Mutta kaikista alueen vainoharhaisista hulluista punaisten Khmerien johtaja Pol Pot lienee kaikkein vainoharhaisin ja hulluin.

Pitkään jatkuneen Ranskan siirtomaavallan sekä toisen maailmansodan aikaisen Japanin tuhomiehityksen jälkeen Kamputsea itsenäistyi 1950-luvun alkuvaiheilla. Ei niin kovin eettisesti siirtomaataan kohdelleiden valloittajahallintojen äkillinen päättyminen jätti jälkeensä valtatyhjiön, jonka täyttyminen sai tuoreen valtioyritelmän kaaokseen.

Vallananastuskilpailun voitti viimein Pol Potin johtama Punaiset khmerit. Vallankumousliike lupasi kansalle omaa kotikutoista sovitelmaansa työläisten diktatuurista: maan kohtalona oli oleva maataloustyöläisten kommunistinen utopia, jossa kaupunkilaisväestö ja erityisesti kaikenlainen sivistyneistö oli kauhistus. Liike hallitsi Demokraattista Kamputseaa keväästä 1975 tammikuuhun 1979.

Punaisten khmerien hallinto tyhjensi kaupungit ja siirsi niiden asukkaat maaseudun ”kuoleman kentille” pakkotyöhön. Koska maataloustöitä osaamattoman kaupunkiväestön valjastaminen maaorjiksi ei perimmäisesti kuitenkaan ole kovin hyvä idea, oli kaupunkilaisten lopullisena kohtalona joukkohauta. Arvioiden mukaan neljännes kansasta murhattiin. Pol Potin vainoharhan vaikeusasteesta kertoo se, että edes Punaiset khmerit eivät itse olleet turvassa. Kaupunkilaisten loputtua myös merkittävä osa heistä päätyi kannattamansa aatteen uhriksi.

Vierailemamme kansanmurhan muistolehto on ollut yksi Punaisten khmerien tuhoamisleireistä. Leirin toiminta oli hyvin yksinkertaista. Päivittäin kuorma-autot toivat lasteittain kaupunkilaisia, ja perillä ihmisiltä takavarikoitiin heidän mukana oleva omaisuutensa. Tämän jälkeen heidät suljettiin pimeään vajaan odottamaan. Teloituksia järjestettiin taukoamatta aamuvarhaisesta yömyöhään. Koska luodit olivat kalliita, teloitus toteutettiin tavanomaisin työkaluin: sirpillä, kuokalla, lapiolla tai yksinkertaisesti vain lyömällä vasaralla kalloluut rikki. Tehoton työ viimeisteltiin DDT-myrkyllä. Lopuksi vielä jotenkuten viimeisillään elossa olevat uhrit heitettiin joukkohautoihin. Uhrien tuskan ja kauhun huudot peitettiin soittamalla vallankumousta ylistäviä lauluja.

Tänä päivänä Choeung Ekin muistolehto on koruton puisto, jota hallitsevat auki kaivetut joukkohaudat, puiden rungoissa edelleen näkyvät teloitusten jäljet sekä temppeli, jonne alueen 129 joukkohaudasta on siirretty noin 8000 pääkalloa. Väkivallan jäljet on helppo tunnistaa. Tunnelma on rauhallinen mutta kovin koskettava ja surullinen. Kukaan ei tiedä, montako uhria alueen maaperässä vielä on jäljellä, mutta heille on päätetty antaa rauha nykyisellä sijallaan.