Lokakuinen Pori lienee juuri tyypillinen esimerkki kaupungista, jonka kohdalla sana ”karismaattinen” jätetään kohteliaasti sanomatta: harmaa teollisuus- ja satamakaupunki, jonka luota sekä meri että ihmiset kilpaa pakenevat. Samalla Pori on minulle lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunki, oman minuuteni ensimmäinen näyttämö. Vuosien ja vuosikymmenten saatossa olemme molemmat muuttuneet, kasvaneet osana ympäröivää maailmaa.

Vaikka kuinka harmaa onkin, Pori on ottanut osansa viime vuosien muraali-innostuksesta. Kaupungin mykkiin kohtiin; rakennusten umpipäätyihin ja palomuureihin; maalattavat jättikokoiset kuvat eivät sinänsä ole millään tavalla uusi ilmiö, sillä se on yksi ensimmäisistä tavoista sijoittaa suuria ja kauas näkyviä mainoksia kaupunkiympäristöön. Mainonnan siirryttyä muille foorumeille nämä tilat ovat jääneet vaille parempaa käyttöä, kunnes taide on kuin varkain päässyt ne valloittamaan, ensin protestina ja sittemmin myös osana kaupungin hyväksyttyä olemusta. Harmaasta ja käytännöllisestä on tullut värikästä ja yllättävää. Kaupunki iskee lähes huomaamatta silmäänsä, ja katujen kansan elämä on ehkä hetken ajan hieman kepeämpää.