Suomessa tuskin lienee luonnosta etääntyneempää kolkkaa kuin Helsingin kantakaupunki. Vain noin kahdessasadassa vuodessa eurooppalaiseksi suurkaupungiksi kasvanut kyläpahanen sai aikoinaan pääkaupunkiasemansa oikeastaan täysin ilman omaa ansiotaan: Suomen siirryttyä Ruotsin valtakunnasta osaksi Venäjää entinen pääkaupunki Turku jäi liian lähelle aikaisempaa vallanpitäjää. Vastaperustetun suuriruhtinaskunnan juuri poroksi palanut pääkaupunki piti kuitenkin rakentaa uudelleen lähes maan tasalta. Katujen varsille nousi vieri viereen empire-monumentteja, jotka samanaikaisesti loivat mielikuvaa sekä uudesta uljaasta kaupungista että tsaarillisen vallan ikuisesta järkkymättömyydestä.

Sata vuotta myöhemmin ajat olivat muuttuneet. Empire oli saanut väistyä ensin kertaustyylien ja sittemmin jugendin tieltä. Monien muiden keisarillisen Euroopan viimeisissä hengenvedoissa identiteettiään etsivien pienten kansojen tavoin myös suomalaiset liittivät jugendiin erityisen paljon kansallista kuvastoa. Itsenäisyydestä haaveilevan kansan romantiikannälkä toi myyttisen luonnon osaksi rakennuksia, ja hiljalleen katujen varret täyttyivät karhuista, pöllöistä, sammakoista ja menninkäisistä. Suomalainen metsä oli kuin salaa vallannut maan urbaaneimman erämaan, Helsingin kivisen viidakon.