Kuudessa päivässä Jumala loi taivaan ja maan. Legendan mukaan työnsä päätteeksi, lepopäivään valmistautuen, hän pyyhkäisi pölyt harteiltaan. Ne putosivan keskelle valtamerta ja niistä syntyivät Färsaaret.

Nousimme itäisessä Islannissa pieneen matkustajalauttaan sumuisena heinäkuun aamuna vuonna 2010. Laivamatkan ajaksi olimme aivan sattumalta saaneet seuraksemme suomalaisen naisen, joka kesätyönsä päätyttyä oli matkalla Länsivuonoilta kotiin. Lähes vuorokauden matka pienessä laivassa halki pohjoisen valtameren oli yllättävän tyyni. Yön hämärässä, auringon jo hiljalleen sarastaessa, sumu ympäröi laivan. Sumun hieman hälvettyä esiin lipui korkeita vuoria laivan kylkiä viistäen. Olisimme pian perillä.

Satamassa kohtasimme suolaisen myrskytuulen kello viisi aamulla. Hotellimme avasi ovensa vasta kymmeneltä, joten odotimme sisäänpääsyä viiniä juoden, ympärillämme hiljaisuus ja lunnien huudot. Kaiken keskeytti vain sumu, joka katosi aivan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Jos Tórshavn tuntuu tervattuine puutaloineen suurelta maalaiskylältä, matka pääkaupungin ulkopuolelle on kuin vaeltaisi maailman reunalle. Seuraavaksi suurimpaan kylään, Klaksvíkiin, kulkee jopa linja-auto mutkittelevia teitä pitkin. Meren kohdalla maantie sukeltaa pimeään, yksikaistaiseen tunneliin. Liikennettä on vähän, mutta satunnaisen vastaantulijan kohdatessa toisen on annettava tietä ja peruutettava koko matka ulos tunnelista.

Klaksvíkin linja-autoasema on laudoista rakennettu, suolaisen merituulen harmaaksi pieksemä koju. Tapasimme siellä vahvassa humalassa olleen grönlantilaisen miehenalun. Hän kertoi lähteneensä Färsaarille töihin, koska ei ollut löytänyt sopivaa pestiä koko Grönlannista. Ensimmäisten päivien jälkeen hänet oli irtisanottu, eikä hän voinut palata heti kotiin, tiedä sitten syytä.

Pienemmille saarille kaipaavien matka taittuu yhteyslautalla tai reittihelikopterilla, ellei sitten kohdalle satu ystävällinen kyydin tarjoaja veneineen. Kaikkein syrjäisimpien saarten syrjäisimpiin kolkkiin, joissa sijaitsevissa kylissä saattaa asua vain yksi tai kaksi asukasta, pääsee ainoastaan postiveneellä kerran tai pari viikossa. Mutta vain mikäli aallokko sallii.

Matkalla maailman äärirannoille sekä matkanteon itsensä jännitys että satoja metrejä korkeiden pystysuorien rantakallioiden tarjoamat luontoelämykset ovat huikeita. Oma suosikkini on asumaton Lítla Dímun, pysyvästi hattaramaisen pilven peittämä jyrkkärantainen pieni saari. Kenties se lienee ollut se viimeisin ja pienin pölyhiukkanen, jonka Jumala aikojen alussa harteiltaan karisti.