Useissa kansainvälisissä vertailuissa Suomi nostetaan milloin milläkin inhimillisellä taikka epäinhimillisellä mittarilla yhdeksi maailman parhaista maista. Näitä uutisia lukiessa ja niistä muille kerrottaessa usein kuitenkin unohtuu, mikä Suomi oikein: jotain, jonka me kaikki suomalaiset yhdessä muodostamme. Jokainen suomalainen on oma erilainen yksilönsä, kukaan ei toista arvokkaampi, ja jokainen yhtä tärkeä osa sitä suurta ja monimuotoista yhteisöä, jota Suomeksi kutsutaan.

Kuten me suomalaiset yhdessä ja vain yhdessä olemme Suomi, aivan samoin maailman kansat ovat keskenään yhtä tärkeitä ja olemassa vain toistensa rinnalla. Jokainen meistä on häviävän pieni ja samalla täysin korvaamaton osa yhteistä ihmiskuntaamme.

Aivan konkreettisesti suomalaisuus osana maailmanyhteisöä on näkynyt useilla matkoillamme yllättävinä, välillä jopa varsin erikoisinakin tilanteina. Haluan tässä kuvamuistojen kautta kertoa niistä muutamia. Samalla haluan toivottaa jokaiselle suomalaiselle hyvää satavuotisen itsenäisyyden juhlapäivää sekä mieleenpainuvia seikkailuja laajalla ja monimuotoisella planeetallamme myös tulevina vuosisatoina!

Ensimmäisellä Kroatian-matkallamme teimme lyhyen saarihyppelyn pitkin rannikkoa. Korculassa yövyimme pikkukaupungin laidalla paikallisen perheen kotitalon yläkerrassa. Perheenäiti kertoi isänsä työskennelleen 80-luvulla pitkään Suomessa. Aurinkoisen lomamme yhteydessä saimme kuulla mielenkiintoisia tarinoita entisen kommunistimaan asukkaan seikkailuista kaukana pohjoisessa.

Tämän valokuvan ottaminen osoittautui kielletyksi, lieneekö syynä sitten Omskin kaupunginteatterin suunnaton rumuus vaiko kuitenkin venäläinen vainoharhaisuus. Joka tapauksessa joukko vartijoita otti meidät kiinni ja vei kuulusteltavaksi tukikohtaansa teatterirakennuksen kellariin. Tunnelma keveni, kun kerroimme olevamme suomalaisia. Vartijoiden esimies tunsi Raimo Summasen, ja olimme vapaat jatkamaan matkaa.

Virkavallan väijytykseen jouduimme niin ikään Kazakstanissa. Almatyn rautatieasemalla meidät otettiin varsin tarkkaan syyniin, ja olimme jo myöhästyä Shymkentiin lähtevästä yöjunasta. Lopulta meidät armahti asemapoliisien päällikkö, se jolla oli kaikkein suurin koppalakki. Tässäkin tilanteessa suomalaisuus koitui onneksemme: Tarja Halonen ja Mika Häkkinen kun kuulemma olivat poliisipäällikön suosikkijulkkiksia.

Vietimme laiskaa sunnuntaipäivää kävellen pitkin Krasnojarskin aurinkoisia joenrantoja. Siperian syyskuu oli vielä lämmin ja paahteinen. Päädyimme kuin vahingossa kaupungin taidemuseolle, jossa oli viimeistä päivää esillä tunnettujen surrealistien luonnoksia. Kesken näyttelyn luoksemme saapui varsin boheemi venäläisneitonen, joka lyhyen venäjänkielisen yksinpuhelunsa jälkeen lauloi meille Kalliolle, kukkulalle selvällä suomen kielellä. Sitten hän katosi aivan yhtä salaperäisesti kuin oli ilmaantunutkin.

Yöjuna Irkutskista Ulaan Baatariin pysähtyi passintarkastusta varten useammaksi tunniksi hiljaiselle Mongolian raja-asemalle. Keski-Aasian yö oli jo kirpeä. Jaloittelimme vaunun edustalla ja yllättäen kuulimme tuttua kieltä. Naapurivaunussa matkasi nuori suomalaispariskunta Helsingistä kohti Thaimaata, jonne olivat jäämässä vuodeksi hyväntekeväisyystyöhön. Vaihdoimme lyhyesti matkakuulumisia ja toivotimme toisillemme hyvää matkanjatkoa.

Pohjois-Koreaan pääsee matkustamaan ainoastaan osana tarkkaan valvottuja turistiryhmiä. Oma ryhmämme koostui pääsääntöisesti australialaisista ja uusiseelantilaisista reppuretkeilijöistä. Joukossa oli myös eläkeikäinen Marja, joka oli syntynyt Vaasassa, mutta muuttanut Australiaan jo pienenä lapsena. Nyt hän asui lentokapteenimiehensä kanssa Hongkongissa. Hän ei osannut enää lähes sanaakaan suomea, mutta oli hyvin ilahtunut saadessaan uusia ystäviä synnyinmaastaan.

Asuessani Prahassa törmäsin vuoden aikana useampaankin suomen kielen taitoiseen paikalliseen. Kenties omituisin kohtaaminen sattui itsenäisyyspäivän iltana. Vietimme pienellä suomalaisporukalla jatkoja läntisessä lähiössä sijaitsevassa kortteli-pivnicessä. Paikallinen suomen kielen opiskelija löysi meidät, ja muutamaa tuntia myöhemmin hyppäsimme taksiin ja matkustimme naispuolisen ystäväni kanssa hänen luokseen juomaan kuohuviiniä ja katsomaan Kauas pilvet karkaavat. Hänen alkaessaan elokuvan jälkeen strippaamaan Frederikin tahtiin päätimme kuitenkin, että viimeinkin oli tullut aika lähteä kotiin.