Sanotaanpa nyt heti alkuunsa, että tämä kirjoitus sisältää ällötyttävän kuvauksen erilaisista ruumiintoiminnoista. Lukeminen siis oman harkinnan mukaan, en ota vastuuta mahdollisesti aiheutuvista kärsimyksistä. Mutta sitten asiaan.

Olen vuosien saatossa saanut matkaseuralaisiltani lempinimen teräsvatsa. Lentomatkalla Gatwickista Miamiin muistelimme, että turistiripuli on minulle lähes tuntematonta ja oikean ruokamyrkytyksenkin olen saanut vain kaksi kertaa: pohjoiskorealaisessa junassa tarjoiltu pidempään seissyt ateria aiheutti vain puolen vuorokauden mittaisen sairastumisen, mutta pilaantunut majoneesisalaatti Pärnussa pisti yli kahden vuorokauden ajaksi pakin sekaisin niin täydellisesti, että edes tavallisen veden juominen oli vain kaukainen toive. Toisessa yhteydessä naureskelimme vielä paskahousu-korttipelin nimelle. Ei ehkä olisi pitänyt.

Ensimmäinen matkapäivämme alkoi varsin iloisesti. Karibianristeilyllä olleet ystävämme saapuivat yhteiseen majapaikkaamme heti aamutuimaan, ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen suuntasimme jo Little Havanan lähimpään dineriin aamiaiselle. Päivä oli lämmin joskin hieman sateinen, mutta se ei rentoa lomatunnelmaa haitannut.

Yhdysvalloissa on aivan pakko vierailla sellaisessa keinotekoisessa ostoshelvetissä, jollaisiin elokuvien oudot salajuonet aina sijoittuvat. Jo matkalla saatoin mainita, että päätäni särkee ja olo on hieman heikko, mutta päättelimme sen johtuvan edellispäivän lähes 30 tunnin valvomisesta ja sokerivajareista. Sellainenhan korjautuu kunnon kahvittelulla, kuvan suklaakakku todellakin liittyy tapahtumiin. Ja pian pääsimme jatkamaan ostosten tekoa, vaikka jättikokoinen kakku tuntuikin vatsassa varsin omituiselta.

Kun tunnin päästä paikallaan istuminenkin oli äärimmäisen tuskallista, päätimme ottaa taksin kohti majapaikkaamme. Kuubalaiskuski kertoi seikkaperäisesti, miten läheisten kaivosten syövereistä on louhittu kalkkikiveä, jota sitten on täytetty moottoriteiden syövereihin. Itse keskityin lähinnä pitämään omat syöverini rauhallisina.

Tiukassa kiihdytyksessä keskellä moottoritien ramppia kontrolli lopultakin petti, mutta onneksi olin viisaasti ottanut muovikassin jo valmiiksi syliini. Suklaakakun ansiosta oksentaminen oli oikeastaan aika miellyttävää, mutta samaa ei voi sanoa yhtä aikaa tapahtuneesta ripuloinnista. Kuskin kunniaksi on silti mainittava, että hän haki minulle erittäin avuliaasti kaupasta vettä ja muutenkin ymmärsi tilannetta, vaikka totesikin tappavansa minut, jos oksennusta on yhtään valunut penkille.

Istuessani taksin etupenkillä housujen takamus märkänä ja sylissäni kassillinen taskulämmintä, pussin pohjassa olevasta reiästä housuille valuvaa oksennusta, tiesin juuri kokevani jotain ainutlaatuista, jonka tulisin muistamaan aina.