Usein sattuma on se, joka tuo eteen mielenkiintoisimmat tapahtumat, ihmiset ja paikat. Niin kävi tälläkin kertaa, vieläpä kesken ihan tavallisen joskin työteliään kotiseudulla vietetyn kevätviikonlopun. Ohikulkiessamme saimme huomata, että eräs menneisyydestä tuttu paikka oli kohdannut kuolemansa.

Aikoinaan Herralahden koulu oli edelläkävijä ja ainutlaatuinen. Se oli ensimmäinen soluperiaatteella toimiva koulurakennus Suomessa. Ajatusmalli oli edistyksellisellä 70-luvulla rohkeasti ammennettu suoraan maailman moderneimpien kasvatusperiaatteiden lähteiltä. Rakennuksen ulkoinen hahmo oli suuri laatikko, joka hehkui ajan väriopin mukaisesti betoninharmaana ja kirkkaanoranssina. Useimmissa ulkoseinissä, rakennuksen sisällä olevista luokista puhumattakaan, ei ollut ikkunoita. Valoa luokkiin saatiin, jos saatiin, pitkistä kattolyhdyistä, jotka toivat mieleen pikemminkin Ankkalinnan margariinitehtaan kuin vaurastuvan länsimaan kasvatuksen pyhätön. Tämä rohkea ja eriskummallinen talopahanen on vuosikymmenet ollut ihailtu ja kummasteltu esimerkki suomalaisen kouluarkkitehtuurin ennakkoluulottomuudesta.

Vielä uuden vuosituhannen alussa koulu palkittiin esimerkillisyydestään, mutta jo tuolloin sädesienet ja homeitiöt olivat kuin varkain päässeet määräämään koulun lopullisen kohtalon. Pian saapuivat päänsäryt, sitten silmien kutina, hengitysoireet, astmadiagnoosit ja lopulta kaupunginvaltuuston päätös. Kolmisen vuotta sitten koulun ovet sulkeutuivat viimeisen kerran, ja hitsattiin kiinni kuin ensimmäinen lapiollinen multaa kauniin, mutta jo niin kylmän arkun päälle.

Tänä päivänä Herralahden koulu seisoo edelleen paikoillaan. Vanerilla umpeen paikatut ovet ja harvalukuiset rikotut ikkunat tekevät siitä, mikäli mahdollista, entistäkin mykemmän. Hengittämästä se on jo lakannut ja odottaa enää hiljaa kohtaloaan. Kenties viereen kasvanut pieni asuinalue vielä jonain päivänä nielaisee sen tulevien asuntojensa alle.