Tarkoitukseni oli kirjoittaa Pohjois-Koreasta vasta joskus myöhemmin. Hiljattainen Koreoiden johtajien tapaaminen maiden rajalla ja sitä seuranneet suopeat äänenpainot ovat kuitenkin nostaneet mieleen niin monenlaisia ajatuksia, että päätin jakaa muiston raja-asemalta jo nyt.

Matka Kaesongista ei ollut pitkä, mutta aamu on aikainen ja päivä on harmaa, väsyttää. Bussimme lähestyy niemimaan halkaisevaa raja-aluetta pitkin hämmentävän hiljaista ja rapistunutta moottoritietä, joka ei tavallaan vie mihinkään. Vielä juuri ennen Panmunjomin raja-asemaa uudehko tienviitta kertoo, että Seouliin on matkaa 56 kilometriä. Sanomatta jää, ettei sinne ole rajan yli pääsyä.

Korean raja-alueen demilitarisoitu vyöhyke jakaa niemimaan täydellisesti kahtia. Vyöhyke perustettiin Korean sodan jälkeen vuonna 1953, ja Etelä-Korea varusti sen suojautuakseen vihamielisen pohjoisnaapurinsa hyökkäykseltä. Pohjoinen vastasi samalla mitalla, ja tänä päivänä noin tuhannen neliökilometrin laajuisella vyöhykkeellä arvioidaan olevan noin kaksi miljoonaa miinaa sekä luonnollisesti varsin kauhistuttava määrä muuta sotavarustusta. Rajan yli pääsee vain molempien naapurusten myöntämällä erikoisluvalla, mutta sen varrelta on löydetty neljä pohjoiskorealaisten käsin kaivamaa, koko neljän kilometrin levyisen vyöhykkeen alittavaa pakotunnelia.

Panmunjom on tärkein rajanylityspaikka, mikäli siitä nyt sellaista nimeä voi edes käyttää. Alueella sijaitsevassa melko vähäpätöisessä hallissa allekirjoitettiin Korean sodan aseleposopimus, joskin rauhansopimusta ei koskaan saatu aikaiseksi. Panmunjomin kylä on lisäksi rajavyöhykkeen ainoa asutus, jossa tosin ei ole aikoihin nähty asukkaita. Kylän rakennuksissa on kyllä iltaisin valot, mutta ne syttyvät ja sammuvat päivästä ja vuodesta toiseen täsmälleen samanaikaisesti. Etelä-Korea kuuluttaa omalta puoleltaan propagandaa kohti pohjoista, mutta olemattomat kyläläiset sitä tuskin ovat kuuntelemassa. Alueelle tehdään myös turistivierailuita molemmin puolin rajaa, ja se on Pohjois-Korean ainoa paikka, jossa sotilaita saa kuvata ilman lupaa.

Käynti raja-asemalla on varsin hämmentävä kokemus. Asemien välissä on muutama pieni rakennus, joiden sisällä voi teknisesti ottaen käydä rajan toisella puolella. Rakennusten välissä kulkee matala betonimuuri, jonka varrella seisoo vakavailmeisiä sotilaita kaksissa eri univormuissa. Sotilaiden varustukset ovat vuosikymmenien päässä toisistaan. Vaikka sotilaat seisovat pääsääntöisesti selät toisiaan kohti, kehon pienistä asentojen muutoksista huomaa, että vastapuolen jokaista liikettä kuunnellaan tarkkaavaisesti ja toimintavalmiudessa. Tunnelma on äärimmäisen jännittynyt. Mieleen nousee vääjäämättä, mitä tapahtuisi, jos jokin menisikin juuri nyt pieleen.

Itse raja on maisemaan syvään uurrettu railo ja muistuttaa kanaalia, josta vesi on lakannut virtaamasta jo vuosikymmeniä sitten. Askeleet kaikuvat hieman omituisesti. Railoa ympäröi piikkilanka-aita sekä kaksi kilometriä miinoitettua maata. Raja on tiheästi vartioitu, ja on täydellisen varmaa, ettei kukaan pääse huomaamatta sen yli.

Tutustumiskäynnin jälkeen olo on vähintäänkin hämmentynyt. Opas kertoo reippaalla äänellä, että raja-alue on niemimaan suurin luonnonsuojelualue. Kun inhimillinen toiminta ei häiritse luontoa kuuteenkymmeneen vuoteen, se alkaa hiljalleen ja varovaisesti mutta silti niin kovin määrätietoisesti kukoistaa. Mieleen hiipii ajatus, että ihminen kaikkine riitoineen ja vihoineen on lopultakin vain varsin mitätön ja tarpeeton osa tätä kaunista maailmaa.