Vuonna 2012 pöllöt matkustivat kolmen kuukauden ajan pohjoisen Aasian kautta Kimien maahan. Pidimme matkan aikana päiväkirjaa, joka myöhemmin johti tämän blogin perustamiseen. Blogin yksivuotispäivän kunniaksi julkaisen kirjoitukset nyt samaan aikaan kuin ne alun perin on kirjoitettu. Pohjois-Korean tarinoita kirjoitan useammassa erässä teemoihin ryhmitellen.

Vaikka Pjongjang kaikessa köyhyydessään on nukkavieru ja surumielinen, se on kuitenkin omituisen Kim-dynastian kirkkain kruununjalokivi: ihannekaupunki, johon vain harvoilla ja valituilla maan asukkailla on pääsyä. Siihen nähden vierailu pääkaupungin ulkopuolella on kuin kurkistus kulissin taakse, häivähdyksenomainen vilkaisu maaseudulle ja pikkukaupunkeihin.

Toiseksi viimeisenä matkapäivänä linja-automme aloitti matkansa pitkin käsittämättömän leveää ja täydellisen autiota moottoritietä, jonka asfaltti oli jo aikoja sitten halkeillut niin syviksi kraatereiksi, että vapaasta väylästä huolimatta bussi joutui etenemään matkallaan hitaasti mutkitellen. Ystävyyden portin, joka kuvasi omituisella sosialistisella kirkasotsaisuudella kahden Korean yhdistymistä, jälkeen tie hiljalleen kapeni ja samalla sen varrelle alkoi ilmestyä muutakin liikennettä: pyöräileviä maatyöläisiä, ruostuneita traktoreita, sotilaita kuljettavia kuorma-autoja, härkävankkureita heinälasteissaan. Lentokenttätieltä tutut pellot aatteellisine iskulauseineen palasivat maisemaan, ja pian tunnelma oli kuin missä tahansa kaukoidän syrjäisessä laaksossa.

Matkan varrella vierailimme mallikolhoosilla, joka oppaamme kertomuksen mukaan oli erityisen tunnettu siitä, että itse Kim Il-Sung oli käynyt siellä yli 20 kertaa antamassa henkilökohtausta ohjausta. Ylpeydestä pakahtuva kollektiivitilan johtajatar esitteli meille kuivia peltoja ja kitukasvuisia hedelmäpuita, mutta päästi meidät myös hetkeksi kotiinsa, mikä sinänsä tuskin oli aivan yhtä spontaania kuin miltä se ensiajatuksella vaikutti. Saimme tietää, että tiheämmin asutussa osassa maata tilat ovat kolhooseja, joissa asuvat ihmiset saattoivat usein käydä myös läheisissä kaupungeissa vierailulla ja silloin tällöin jopa muuttaa tilalta toiselle. Kuulimme myös, että syrjäisemmässä osassa maata on huomattavasti suurempia keskitettyjä sovhooseja, joiden asukkaat ovat niin tyytyväisiä, että kerran sellaiseen muutettuaan eivät enää koskaan halua vierailla tilan ulkopuolella, vaan jäävät sinne loppuiäkseen työskentelemään Pohjois-Korean kunniaksi. Mieleen nousi vahva epäilys, että olemme joskus lukeneet kirjoituksia juuri näistä samoista sovhooseista, joskin hieman eri valossa.

Kaesongiin saavuimme illan jo pimennyttyä. Kyseessä Etelä-Korean rajan tuntumassa lepäävä pikkukaupunki, josta poikkeuksellisen tekee se, että se ainoana Pohjoisen kaupungeista säilyi edes osittain tuhoutumatta Korean sodan hävityksestä. Yövyimme lattiapatjan ja riisityynyn kanssa perinteisessä korealaistalossa, jonka lattia oli sietämättömän kuuma sen alla kulkevan lämmittävän tulihormin vuoksi. Uudempaa perinnettä edustivat pohjoiskorealaiset sähkökatkot ja lämpimän veden täydellinen puuttuminen.

Aloitimme viimeisen Korean-päivämme tutustumalla Kaesongin tuhatvuotiseen, neidonhiuspuulehdossa sijaitsevaan yliopistoon. Mikä hämmentävintä, Kimien naurettavuuksiin asti jatkuva ylistys ei yltänyt tähän rauhalliseen tunnelmaan, vaan jonkinlaisen pienen hetken ajan pystyi jollain unenomaisella tavalla kuvittelemaan, millaiseksi tämä maa olisi voinut jollain toisenlaisella historian polulla päätyä. Jotta idylli ei kuitenkaan pääsisi liian hyvin syöpymään mieliin, siirryimme tuota pikaa Kaesongin varsinaiselle nähtävyydelle, Koreoiden rajalla levittyvälle demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Paikka on lyhyesti mainiten luotaantyöntävä. Maiden rajalla tönöttävä ränsistynyt neuvotteluhuone sekä molemmilla puolilla jäätynein ilmein seisovat rajavartijat loivat ilmapiirin, jossa tuo näkymätön henkinen raja oli todellisempi ja läpipääsemättömämpi kuin mikään aineellinen voisi ikinä olla.

Raja-alueesta ja perinteisestä lounaasta selvittyämme kävimme luonnollisesti myös osoittamassa kunnioitusta Kim Il-Sungin patsaalle, ja pääsimme hetkeksi osallisiksi myös viereisessä puistossa pidetystä hääjuhlasta, olkoon sitten ollut todellinen taikka ei. Jotkut meistä onnekkaista saivat sananmukaisesti suuhun väkisin tungetut maistiaiset juhlaruuasta, mutta karkeloiden parasta antia oli kuitenkin puiden katveessa juhlaväen kanssa tanssittu loputtomalta tuntuva diskoversio Siperian suurella lakeudella lunta lapioivasta Katjasta. Pohjoiskorealaisilla näyttäisi olevan yrityinen kyky oppia tyylipuhtaasti villeimpiäkin 70-luvun tanssiliikkeitä, joiden tahdissa hampaattomallakin suulla on helppo nauraa.

Takaisin Pjongjangiin lähtiessämme linja-automme joutui poikkeamaan pois Kaesongin pääkadulta väistääkseen jonkinlaista omituista paraatia pitävää väentungosta. Nurkan takana, ennen jokikadulle kääntymistä ehdin ottaa yhden valokuvan kerrostalosta, jonka rakentaminen näytti jääneen kesken mutta jossa silti asuttiin. Seuraavaksi silmiemme eteen avautui jotain, joka sai aikaan ääntä nopeamman valokuvauskiellon: loputon määrä likaisia, käsittämättömällä tavalla riutuneen näköisiä ilmeettömiä ihmisiä pesivät vähiä vaatteitaan kuivuneen joen paikalle jääneessä mutahaudassa. Joen sortuneella partaalla vanha rouva myi kahta nahistunutta kiinankaalia, mutta hänen ilmeisen rahattomat asiakkaansa eivät pystyneet muuhun kuin kerjäämiseen, mikä on korealaisessa kulttuurissa äärimmäisen häpeällistä. Näinkö tämä siis meneekin? Olemme maan viljavalla ja vauraalla seudulla, ja silti heti sivukadulla on jotain tällaista. Näinkö helposti kulissin taakse näkee? Miltä näistä ihmisistä tuntuu elää? Onko heillä enää olemassa ihmisyyden syvintä tuntemusta, toivoa?

Paluumatkalla Pjongjangissa ajoimme jälleen kerran Mansudae-aukion jättimäisten, aurinkoon kurkottavien pronssipatsaiden ohi. Tällä kertaa ne näyttivät irvokkaammilta kuin kertaakaan aikaisemmin.