Pjongjangin karusellit

Vuonna 2012 pöllöt matkustivat kolmen kuukauden ajan Venäjän, Mongolian ja Kiinan kautta Pohjois-Koreaan. Pidimme matkan aikana päiväkirjaa, joka oikeastaan oli tämän blogin esiaste. Blogin yksivuotispäivän kunniaksi julkaisen kirjoitukset nyt samaan aikaan kuin ne alun perin on kirjoitettu. Pohjois-Koreasta asiaa kertyi kymmenen sivua, joten julkaisen tarinoita useammassa erässä teemoihin ryhmitellen.

Jopa Pohjois-Korean kaltaisessa käsittämättömän omituisessa maassa asuu loppujen lopuksi aivan tavallisia ihmisiä, jotka elävät aivan tavallista elämää, ainakin siinä määrin kuin se tällaisen kummallisen hallinnon alaisuudessa on mahdollista. Kuten meilläkin, siihen kuuluu iloja, rakkautta ja murheita, työtä ja aherrusta ja niiden lomassa myös vapaa-aikaa.

Eräänä iltana vierailimme Pjongjangin melko uudessa huvipuistossa, joka maailman kaikkien huvipuistojen tapaan on kokoelma tuttuakin tutumpia karuselleja, maailmanpyöriä ja vuoristoratoja, mutta ulkomaisista lajitovereistaan poiketen ei ole puisto vaan sijaitsee keskellä harmaata asfaltoitua kenttää, ja itse asiassa maailmanpyöräkin on nimetty Juche-pyöräksi. On myönnettävä, että ajelu pohjoiskorealaisella törmäilyautolla ja vuoristoradalla on jo ajatustasolla varsin hämmentävä kokemus. Yhtä hämmentävää oli nähdä univormuihin pukeutuneita sotilaita karuselliajelulla myyttisen Chollima-hevosen selässä, puhumattakaan kaikesta siitä huomiosta, jota saimme osaksemme. Paikalliset olivat naivin innostuneita saadessaan vilkutella meille, ja nuorten naisten ujo kikattelu oli suorastaan liikuttavaa. Ulkomaalaisen kanssa samaan törmäilyautoon istutettu pikkupoika oli ehkäpä vastaavassa shokissa kuin olisi nähtynään ylösnousseen Kim Il-Sungin. Useiden perheiden kanssa samaan valokuvaan pääseminen oli erityisen mairittelevaa, ottaen huomioon, että harvalukuisten kameroiden ja kalliiden valokuvien maassa niitä otetaan vain aivan erityisen tärkeissä tilanteissa.

Kuten useissa diktatuureissa, myös Pohjois-Koreassa vapaa-aika ei täyty niinkään viihteellä vaan pikemminkin korkeakulttuurilla. Kansan Suuri Opistotalo eli kansalliskirjasto on korskea ja ylitseampuvan mahtipontinen monumentti, jonka suurin saavutus tuntuu kuitenkin olevan aivan suunnaton määrä parhaat päivänsä nähneitä tietokoneita, jotka edelleen toimivat Windows 3.1:n voimin. Lasten kulttuuripalatsi sen sijaan oli monin verroin vaikuttavampi kokemus. Tunnin pituisessa esityksessä näimme täysin virheettömiä musiikin, tanssin ja akrobatian yhdistäviä näytöksiä, joista moni huippuammattilainenkin olisi ollut kateellinen. Sisällöltään ne tosin eivät olleet erityisen luovia tai mielikuvituksellisia: Kimien nimet erottuivat toistuvasti ja usein, ja joka kerta ne lausuttiin muuta puhetta tai laulua voimakkaammin tätä erityistä käyttötarkoitusta varten varatulla väräjävällä äänellä. Irvokkaan tästä kaikesta tekivät lasten robottimaisen tarkat liikkeet sekä väkinäisen pakotettu ja täysin ilmeetön hymy. Päällimmäinen muisto esityksestä onkin omassa mielessä pyörinyt kysymys koko touhun inhimillisyydestä.

Mainitsemisen arvoinen on myös Pjongjangin filmistudio. Maan elokuvateollisuus perustuu yksin omaan omalle kansalle suunnatusta propagandasta. Studiolle onkin rakennettu lavasteiksi eri ulkomaita kuvaavia katumaisemia. Kaikki elokuvat kuvataan täällä, ja onkin hieman hämmentävää, miten jokaisessa niistä toistuvat samat iänikuiset kadunpätkät. Sanomattakin lienee selvää, että pohjoiskorealainen maisema oli huoliteltu, puhdas ja idyllinen, kun taas ulkomaiden kadut olivat täynnä rähjäisiä kapakoita, ilotaloja ja viinakauppoja.

Jotta kaikki kulttuurin alat tulisivat esitellyiksi, vierailimme myös Mansudae-taidestudiolla, jossa kaikki valtion viralliset taideteokset tehdään. Äärimmäisen taidokkaasti maalatut impressionismin kauneimpia vivahteita ilmeikkäästi noudattavat teokset kuvaavat tehtaita, laboratorioita ja panssarivaunuja sellaisella herkkyydellä, että niiden äärellä voisi pysyvästi vaipua jonkinlaiseen runolliseen uneen, kunnes yhtäkkiä havahtuikin niiden jotenkin hyvin rivolla tavalla irvokkaaseen todellisuuteen. Voiko maa, jossa tuotantolaitokset ja sotakoneet ovat ihmistä arvokkaampia, edes olla olemassa kansalaistensa sydämissä?

Pohjois-Korea 431Pohjois-Korea 440Pohjois-Korea 321Pohjois-Korea 588DSCN0591Pohjois-Korea 593Pohjois-Korea 602DSCN0599Pohjois-Korea 597Pohjois-Korea 630Pohjois-Korea 320Pohjois-Korea 488

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s