Jälkiajatuksia Pohjois-Koreasta

Vuonna 2012 pöllöt matkustivat kolmen kuukauden ajan Venäjän, Mongolian ja Kiinan läpi Pohjois-Koreaan. Pidimme matkan aikana päiväkirjaa, joka oikeastaan oli tämän blogin esiaste. Muistiinpanot kirjoitettiin pöllön kuvin koristeltuun muistikirjaan. Nyt, blogin täytettyä vuoden, julkaisen päiväkirjan kirjoitukset samoina päivinä, kuin ne alun perin on kirjoitettu.

Keskiviikko 17.10. jälleen Pekingissä

Kun juna viimein ylitti Pohjois-Korean rajan, tunsimme pääsevämme jälleen vapaaseen maailmaan. Se kertookin eniten ehkä siitä, että kaikki on loppujen lopuksi kovin suhteellista. Olimmehan saapuneet takaisin Kiinaan.

Nyt muutaman päivän jälkeen päällimmäinen muisto Kimien maasta on kaikki se käsittämättömän perinpohjainen propaganda ja siihen liittyvä surrealistinen eriarvoisuus, ilmiselvä yhteiskunnallinen hyväksikäyttö ja yksittäisten ihmisten kaikessa koetussa heijastuvat erilaiset kohtalot. Miten tällainen yhteiskunta on päässyt syntymään ja miten se pystyy säilymään? Onko lähimmäisen näin raju hyväksikäyttö tai puolueen räikeän läpinäkyvä silmänpalvonta opportunismia, häikäilemättömyyttä vaiko vain keino selvitä edes itse hengissä? Missä kulkee itsekunnioituksen raja ja millä ehdoilla? Miltä tuntuu nähdä maailman eliittiin kuuluvia huvimatkailijoita aivan vieressä ja samalla ymmärtää, että kaikki heidän edustamansa asiat ovat itseltä ikuisesti saavuttamattomissa? Entä kuinka paksua pajunköyttä voi ihmisille syöttää ilman, että alkaa hävettää?

Toinen muisto, henkilökohtaisempi, liittyy oman vapauden rajoittamiseen. Päivällä jokainen hetki vietettiin oppaiksi naamioitujen vartijoiden seurassa, hotellilta ei voinut poistua ja jopa huoneen mikrofonit olivat melko huonosti piilotettuja. Aamulla hotellihuoneeseen siivoojan löydettäväksi taikka ihan vaan roskiin vietäväksi jätetyt tavarat löytyivät illalla toisella puolella maata sijaitsevan hotellihuoneen pöydältä rikkinäisiä sukkia myöten. Oli erikoista huomata, että varsin lyhyessä ajassa ihmiselle kehittyy vainoharha, joka saa epäilemään kaikkea, käyttäytymään diskreetisti jopa yksityisessä tilassa ja keksimään maata kritisoiville sanoille kiertoilmauksia jopa suomen kielellä. Ja silti oma kokemus oli häviävän pientä paikallisten elinolosuhteisiin verrattuna.

Tärkein asia, se joka oikeastaan jo nyt on jättänyt omaan ajatteluun jäljen, on kasvanut luottamus ihmisyyden voimaan. Kun on nähnyt, että länsivihamielisen ja sorretun kansan yksilöt eivät olekaan aivopestyjä terroristeja, vaan hallitsevan eliitin alla ja loputtoman kurjuuden keskellä elää arkista kamppailuaan loppujen lopuksi aivan tavallisia ihmisiä, ei voi olla ihmettelemättä, miten se on mahdollista. Kun huomaa, että vaikeista oloista huolimatta vieraisiin suhtaudutaan uteliaasti ja lämpimästi, ei voi olla iloitsematta siitä, että inhimillisyys lopultakin voittaa. Jos jotain, niin sen haluaisin muille tuosta omituisesta maasta kertoa.

Tai kuten Barbara Demick Pohjois-Koreasta kertovassa kirjassaan toteaa: ”He eivät pysähdy ajattelemaan, että keskellä tuota mustaa aluetta, kolkossa pimeässä maassa, jossa miljoonia on kuollut nälkään, on myös rakkautta.”

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s