Jos rock-musiikki yhtäkkiä manifestoituisi kaupungiksi, siitä tulisi Tbilisi. Kaupunki on kaikessa rosoisuudessaan niin monella tapaa rähjäinen, sortunut, rikki, likainen ja epäkunnossa, että sitä on mahdotonta olla rakastamatta. Niin kuin rämisevät kitarat ja vatsanpohjassa asti tuntuva basso, myös Tbilisi puristaa sydämestä tavalla, jota ei koskaan unohda.

Bakun moninaisten mutta silti niin ärsyttävän siloposkisten kasvojen jälkeen saapuminen Tbilisiin oli jonkinlainen helpotus. Rautatieasemalta hyppäsimme vanhaan venäläiseen taksinkorvikkeeseen, jonka kuski totesi, ettei häntä haittaisi vaikka emme käyttäisikään turvavöitä, niitä kun ei ollut. Ylinopeuden ajaminen ruuhkaisilla mukulakivikaduilla onnistuu, kunhan ei anna jalankulkijoiden, samaa kaistaa vastaantulevien autojen tai kadulla kulkevien eläinten liikaa haitata. Koska edellisestä Georgian matkastamme oli vain neljä vuotta, monet kadunkulmat vaikuttivat edelleen tutuilta. Yhdessä niistä sijaitsi majapaikkamme. Rähjäisen, mutta rypäleköynnösten täyttämän sisäpihan läpi kuljettiin pieneen ja ikkunattomaan mutta korkeaan yksiöön, johon laskeutui vanhasta puisesta kattoikkunasta mitä kaunein päivänvalo.

Nyt päivät Tbilissä ovat kuitenkin jo takanapäin, sillä tätä kirjoittaessani olemme jo matkalla Jerevaniin. Kotiinviemisiksi jäi kuitenkin neljän päivän edestä muistoja onnellisista hetkistä kaupungissa, jonka värikkäät kadut ovat kahviloiden ja ravintoloiden täyttämät ja jonka vähiin tyhjiin kohtiin on saapunut hampaaton mummo myymään vastapuristettua granaattiomenan mehua tai nuori rokkari rämistämään kitaralla sieluun käyviä rytmejään.