Jo alusta alkaen oli selvää, että matkasta olisi tulossa tuskainen. Kun aamupäivällä nousimme Tbilisin Avlabarin asemalla marsrutkaan, helle oli jälleen kerran ehtinyt jo nousta lähelle neljääkymmentä. Kuuden hengen marsrutkaamme nousi kahdeksan matkustajaa, ja auto oli jo ehtinyt lämmetä auringossa hyvän tovin.

Matkamme kiersi polveilevia vuoristoreittejä ja viinitarhoja halkovia maanteitä. Rajanylityksen jälkeen maisema muuttui entistä kuivemmaksi, olimme saapuneet Kaukasuksen maista köyhimpään. Näimme matkan varrella viljavia jokilaaksoja ja tuhatvuotisia vuoristokirkkoja, mutta myös auringon kuolleeksi polttamia peltoja sekä kokonaisia kauan sitten autioituneita kylänraitteja. Hiljalleen maisemat muuttuivat ensin teollisuudeksi, sitten toisiaan muistuttaviksi oman onnensa nojaan notkahtaneiksi neuvostolähiöiksi. Pian olisimme perillä.

Jerevanin Kilikian asemalle saavuimme kuusi tuntia lähdön jälkeen hiestä märkinä ja väsyneinä. Matkalle varatut viisi litraa vettä eivät olleet riittäneet alkuunkaan. Olimme kaupungin laidalla paikassa, jossa kukaan pysäyttämämme henkilö ei puhunut englantia. Pitkän ja epätoivoiselta vaikuttavan etsimisen jälkeen löysimme pankkiautomaatin, mutta vain todetaksemme, ettei se toiminut. Pettyneinä ja hikisinä hylkäsimme haaveet bussista tai taksimatkasta ja päätimme kävellä kolmen kilometrin matkan keskustaan. Auringonpistoksen oireet iskivät onneksi vasta lähellä majapaikkaamme. Raikas suihku ja kylmä mehu virkistivät, joskin nestehukan aiheuttama heikotus vaati koko illan levon.

Jos Baku oli Lähi-idän hillittyyn mutta salaperäiseen karismaan verhoutunut ja Tbilisi kaikessa rosoisuudessaan boheemi ja syvältä puhutteleva, ensimmäinen mielleyhtymä Jerevanista vei ajatukset Venäjän kaupunkeihin. Jerevan on yksi maailman vanhimpia kaupunkeja, ja on historian saatossa kuulunut sekä Turkille että Persialle, kunnes venäläiset valtasivat kaupungin 1800-luvun alkuvuosina. Totuttuun tapaan he purkivat vuosituhansia vanhan kaupungin ja rakensivat tilalle naurettavan mahtipontisista paraatikaduista, aukioista ja monumentaalirakennuksista muodostuvan vallanvaihdoksen symbolin. Suuri osa julkisista rakennuksista rakennettiin paikallisesta vaaleanpunaisesta kivestä, minkä johdosta Jerevan sai lempinimekseen ruusunpunainen kaupunki.

Siinä missä vallanpitäjien itselleen rakentamat suuruudenhulluuden monumentit eivät suinkaan puhuttele vaan vieraannuttavat kansalaiset itsestään, ihmisen arkinen elo usein ottaa omanlaisen muotonsa puitteistaan huolimatta. Jerevanin muotopuistoihin ja paraatiaukioille on kasvanut toisenlainen Jerevan, viihtyisien ja vehreiden kahviloiden tiheä verkosto, ihmisten Jerevan. Niiden siimekseen on kutoutunut viehättävä, kaunis, kaihoisa ja kipeäkin elämänlankojen kudelma, joka ei millään tapaa vähää välitä siitä ruusunpunaisesta ylimielisyyden julkisivusta, joka sitä hiljaa ja vakavana taukoamatta tuijottaa.