Vuoristo-Karabah, maa jota ei ole

Pikkubussi starttaa Jerevanista varhain perjantaiaamuna, kun muu kaupunki vielä nukkuu. Harvoin osallistumme järjestetyille seuramatkoille, mutta tällä kertaa päätimme tehdä poikkeuksen. Olemme italialaisen herrasmiehen kanssa viikonloppumatkamme ainoat ulkomaalaiset, muu matkaseurue koostuu keski-ikäisistä ja eläkeläisistä armenialaisrouvista. Siitä huolimatta jo matkan alussa käy erittäin selväksi, ettei se tule sujumaan vakavahenkisesti: pitkää ajomatkaa pehmittää rempseä laulu ja sitä tahdistava käsien taputus. Vuoristo-Karabahia lähestytään kuitenkin hartaissa tunnelmissa kaihoisan kansanmusiikin sekä mahtipontisen runonlausunnan siivittämänä. Vuoristoiset maisemat ovat uskomattoman kauniita linja-auton kiemurrellessa vuorenrinteen kapeaa serpentiinitietä kohti syrjäistä raja-asemaa.

Vuoristo-Karabah, armeniaksi ystävien kesken Artsakh, on maa, jota ei oikeastaan ole edes olemassa. Vuosisatojen ajan tämä syrjäinen alue on ollut elimellinen osa Armeniaa, kunnes Neuvostoliiton alkuvuosina Isä Aurinkoinen päätti vetäistä Armenian ja Azerbaidzanin välisen rajan monien mielestä aivan väärään paikkaan. Sittemmin alueesta on riidelty moneen otteeseen, huipentuen 1990-luvulla käytyyn vapaussotaan, joka hyvin monin paikoin muutti alueen pelkiksi raunioiksi. Nykyään alue kuuluu Azerbaidzanin mielestä heille, armenialaisten mielestä se puolestaan on osa Armeniaa. Vuoristokarabahilaiset itse näkevät maansa itsenäisenä valtiona, ja kaikki muut tuntuvat lähinnä olevan täysin ymmällään siitä, mitä asiasta ylipäätään pitäisi ajatella. Niin tai näin, aluetta hallitaan Armeniasta käsin, eikä azerbaidzanilaisilla ole sinne mitään asiaa, ja sama pätee tietysti myös toisin päin.

Armenialaisille Vuoristo-Karabah, tai siis Artsakh, tuntuu olevan samalla tavalla kansakunnan myyttinen luvattu maa kuin mitä Karjala on suomalaisille. Nimi toistuu puheissa usein, ja joka kerta se lausutaan syvä kunnioitus äänessä. Matkan aikana kuulemme useita kaihoisia Artsakhista kertovia lauluja. Kuitenkin alueella on paljon myös azerbaidzanille tärkeitä kulttuurihistoriallisia paikkoja, joten alueen isänmaallinen omistusoikeus ei olekaan aivan niin helppo juttu, kuin ensialkuun voisi ajatella. Toisaalta Vuoristo-Karabahissa on myös lukuisia tuottoisia kultakaivoksia, mikä varmasti on omiaan lisäämään ei ehkä niin pyyteettömiä isänmaallisuuden tunteita molempien osapuolten sydämissä.

Majoitumme alueen pääkaupungintekeleessä, Stepanakertissa. Hotellimme on vakava ja yksinkertainen neuvostokolossi keskustan pohjoislaidalla. Huoneen ikkunasta katsottuna reilun puolensadantuhannen asukkaan kaupunki näyttää ehkäpä juuri sillä tavalla nukkavierahtaneelta, jota ei millekään kaupungille toivoisi kohtaloksi. Katujen maisema on harmaata ja ikävää, elementtitalojen julkisivut on peitetty sekalaisilla mineriittilevyillä, roikkuvilla pyykeillä sekä sotaisilla mainoksilla. Kuitenkin, minkä arkkitehti tai sellaisen puute on pilannut, sen sydämellinen, ulospäinsuuntautunut ja hieman ehkä päästään vinksahtanut kansanluonne korvaa moninkertaisesti. Sekä retkiseurueen että paikallisten asukkaiden tunnelma sähköistyy ympäri kaupunkia kasvavien viikuna- ja aprikooripuiden luona. Vaikka ihmiset ovat köyhiä eikä yhteistä kieltä aina ole, saa outokin vierailija aina osansa kaikesta, hymyn ja naurun säestämänä.

Syrjäisen maan harvoihin nähtävyyksiin kuuluu muutamia vuoristoluostareita ja muinaisia linnoituksia, jotka sinänsä eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, lukuun ottamatta sitä outoa tunnetta, joka valtaa, kun siirtyy kuumasta päivänpaisteesta pimeään ja viileään kivisaliin. Lisäksi alueella on runsaasti sodan runtelemia raunioita, sekä muutamia sotamuistomerkkejä, joita retkiseurueemme pysähtyy ihailemaan syvän hartauden vallitessa. Todellinen nähtävyys on kuitenkin käsittämättömän kaunis, usein paikoin lähes koskematon luonto. Armenian rajalla maisema nousee korkeiksi, vehreän ruohikon peittämiksi vuoriksi, joiden latvuksia reunustavat harmaat pilvet. Vuorten välissä kulkee syviä vuoristopurojen halkomia solia. Keskiosissa vuoristo on kuivempaa ja paikoin paljasta, paikoin puolestaan lehtojen peittämää. Aika ajoin pysähdymme näköalapaikoille laulamaan haikeita kansanlauluja. Itäreunalla vuoret madaltuvat auringon kuolleeksi polttaman ruohikon peittämäksi aroksi, kunnes lopulta viimeisetkin kummut loppuvat kuin piirrettyyn viivaan. Vuoriston rajalta avautuu tasainen maisema, jonka taivaanrannassa siintää puoliaavikon peittämä Azerbaidzan.

En voi sanoa, etteikö Vuoristo-Karabah olisi tehnyt vaikutusta. Rajaa lähestyttäessä retkikunnan vanhin mummo, joka on kenties viimeistä kertaa käymässä kotiseudullaan, alkaa kyynelehtiä, ja omakin olo on varsin hämmentynyt. En tiedä, johtuuko se matkalla alati vallinneesta oudosta tunnelmasta, syvän vaikutuksen tehneestä luonnosta vaiko alueen omituisesta nykytilanteesta. Vuoristo-Karabahin rajavartijat eivät ole ollenkaan kiinnostuneita meistä, vaikka heidän mielestään olemme siirtymässä valtiosta pois. Armenian puolella ei raja-asemaa edes ole, koska heidän mielestään liikumme yhden ja saman valtion alueella. Mielen valtaa haikeus, koska todennäköisesti emme enää koskaan palaa tähän erikoiseen maahan. Viimeisenä näkymänä meidät hyvästelee kaunis, laskevan auringon säteiden maalaama maisema.

DSC_0309DSC_0330IMG_7046IMG_7068IMG_7099IMG_7102IMG_7092IMG_7108IMG_7112IMG_7121IMG_7122IMG_7120DSC_0388IMG_7132IMG_7146IMG_7172IMG_7220IMG_7250IMG_7253IMG_7274DSC_0348DSC_0341IMG_7303

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s