Jokainen historian käänne jättää ympäröivään maailmaamme jonkinlaisen jäljen, joskus pienen ja pian lähes katoavan, joskus suuremman ja pysyvämmän. Vuoristo-Karabahissa historian painama jälki on erityisen dramaattinen, sodan julma jälki.

Oikeastaan näistäkin murheen murtamista maisemista voimme kiittää Stalinia. Lähes sata vuotta sitten, Neuvostoliiton alkuaikoina, hän piirsi Azerbaidžanin ja Armenian neuvostotasavaltojen välisen rajan kansanmurhasta vasta toipuvan Armenian halki, ja näin Vuoristo-Karabahista tuli osa Azerbaidžania. Myöhemmin, Neuvostoliiton jo natistessa viimeisissä murtuvissa liitoksissaan, Armenia miehitti alueen. Seurasi tuhoisa sota, jonka lopuksi suurelta osin raunioitunut Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi. Kansainvälisen juridiikan mukaan alue kuitenkin kuuluu edelleen Azerbaidžaniin, mutta todellisuudessa sitä hallitaan Armeniasta käsin. Maa asukkaineen ajautui kummalliseen välitilaan, josta se ei oikeastaan vieläkään ole päässyt pois.

Koska tällä kertaa matkailimme tavoistamme poiketen osana ohjattua ja tiivistahtista ryhmää, pystyimme tutustumaan sodan raunioihin vain etäältä ja kovin lyhyesti, mikä antoi rauniobongaukselle samaan aikaan lohduttoman väliaikaisuuden tunteen ja toisaalta alati ja kaikkialla vallitsevan läsnäolon, jota ei pystynyt missään pakenemaan. Minne katseensa käänsi, saattoi nähdä kivijalkoja ja jopa kokonaisia raunioituneita kerrostaloja. Asutuissakin rakennuksissa pystyi selvästi näkemään pitkään asumattomina olleita huoneistoja. Pahiten tuhoutui Šušan kaupunki, joka on entisestä kulttuurin kehdosta taantunut jonkinlaiseksi Stepanakertin nukkumalähiöksi. Kaupungin kerran niin uljas vuosituhantinen linnoitus on enää kasa sortuneita kiviä.

Erityisen koskettavaksi maan tuhoutumisen tekee se, ettei neljännesvuosisadan takaisesta sodasta ole edelleenkään toivuttu. Jumalan ja maailman hylkäämä, köyhä ja syrjäinen maa ei omituisen tilanteensa vuoksi saa apua oikeastaan muualta kuin lähes yhtä köyhältä Armenialta. Yrittämisen puutteesta ei vuoristokarabahilaisia voi moittia, mutta joskus voimat loppuvat kesken. Siitä kertovat lukuisat aikoja sitten keskeneräisiksi jääneet jälleenrakennusprojektit. Siitä huolimatta korjaaminen on monin paikoin vilkasta. Toivo elää yhä sydämissä.