Vaikka Vuoristo-Karabahin luonto on kokonaisuudessaan jo niin upea, ettei sitä pysty kuvailemaan käyttämättä vähintään puoliröyhkeitä ylisanoja, on silläkin omat tähtihetkensä. Yhden niistä saimme kokea hikisen lauantai-iltapäivän päätteeksi, auringon korventaessa vielä julmasti vuorten rinteille. Pieni bussimme nurjahteli pitkin huonokuntoista, alati kapenevaa hiekkatietä, kunnes se muuttui jo pelkäksi poluksi, ja oli aika jatkaa matkaa jalan.

Hunotin rotko sijaitsee aivan Šušan kaupungin vieressä, tai oikeastaan alapuolella. Kaupungin linnoituksen raunio katsoo hiljaisena kohti satoja metrejä alempana kulkevaa Karkar-jokea. Joen varrella on aikoinaan sijainnut lukuisia myllyjä, jotka tuottivat jauhoja Karabahin tuolloiselle keskukselle, Šušalle. Neuvostoliiton alkuaikoina myllyt suljettiin, sittemmin niiden rauniot ovat jo metsittyneet. Rotko on tällä nykyisin luonnonsuojelualue, jonka vehreällä pohjalla ja pystysuorilla rinteillä risteilee polkujen ja siltojen verkosto syvimmästä rotkosta aina korkeimmille huipuille asti.

Lähes nelikymmenasteisessa paahteessa patikointi varjoisassa metsässä raikkaan veden äärellä oli kuin virkistävä siunaus. Jyrkkien kallioseinämien välissä tuntee oman pienuutensa, ja harras kunnioitus luontoa kohtaan kasvaa entisestään.

Monituntisen patikoinnin päätteeksi saavuimme hikisinä mutta virkistynein mielin Zontik-putoukselle, nimi tarkoittaa sateenvarjoa. Pulahdus ryöpsähtelevän putouksen alle ja sitä seuraavan suvannon viipyvään veteen vaatteet päällä oli ehkäpä koko Kaukasuksen matkan mieleenpainuvin hetki. Vesi oli yllättävän viileää ja hämmästyttävän kirkasta. Samaan aikaan uimassa olleet paikalliset tarjosivat tuoretta melonia. Märät vaatteet viilensivät raikkaasti paluumatkan patikointia, linja-autolle päästyämme hehkuva aurinko oli jo kuivattanut ne. Olotila oli täydellisen rentoutunut: juuri sillä hetkellä maailmassa oli kaikki hyvin.