Olen aikaisemmin käynyt Kööpenhaminassa lukemattomia kertoja, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun käyn siellä talvella. Yllätyksekseni sain huomata, ettei kaupunki ollutkaan sama: kesäkaupungin tilalla olikin nyt talven Kööpenhamina, joka vain melkein muistuttaa sitä kaupunkia, jonka olen oppinut tuntemaan. Kuin ironisena osoituksena tästä myös kaupungin ehkäpä kliseisimmän symbolin, turistilaumojen piirittämän pienen merenneidon patsaan lähettyvillä istuu yksinäisenä melkein samanlainen mutta moninkertaisesti mielenkiintoisempi epämuodostuneen merenneidon patsas, jonka olemassaolosta harva on kuullut ja vielä harvempi edes kiinnostunut.

Siinä missä kesän Kööpenhaminan värikkäät kadut tarjoavat loputtomasti autuaan itsestään eksymisen mahdollisuuksia, nyt kaupunki on samalla tavoin talven runtelema kuin mikä tahansa muukin Pohjolan kaupunki tähän surulliseen vuodenaikaan. Kesän paahtamat kivikadut ovat nyt sateesta liukkaat ja kiiltävät, ja kulmilta kantautuva puheensorina on vaiennut hiljaisena kiirehtivään katujen kansaan. Auringon kirkkaus on paksun pilvikerroksen takana, ja nyt kujien synkkyyttä valaisee ainoastaan kylmästä hengityksestä huurtuneiden ikkunoiden kajo.

Talven ajaksi hiljentynyt tivoli herää iltapäivän hämärtyessä. Puihin ja kojuihin syttyy pieniä valoja, ensin varovasti, sitten voimistuen. Karusellien hevoset saavat pieniä ratsastajia, heidän vanhempansa kerääntyvät yhteen juomaan lämmintä kaakaota ja hehkuviiniä. Samaan aikaan muualla kaupungissa joulutorien kujanteet vilkastuvat. Katujen kansa pysähtyy nauttimaan hotdogeista, joiden välistä pilkottaa tuttu kirkkaanpunainen pølse. Villasukkakauppias laulaa asiakkaille joulumusiikkinsa tahdissa, asiakkaiden nauru tarttuu omaankin suuhuni. Huuruisten ikkunoiden takana sytytetään lisää kynttilöitä ja kopautetaan olutlaseja. Sateisten kujien pienistä avoimista ovista kantautuu tuttu lämmin puheensorina paljastaen salaisuuden. Kesän Kööpenhamina on sittenkin löytynyt.