Brysselillä on matkailijoiden keskuudessa maine harmaana ja mitäänsanomattomana hallintokaupunkina, joka ei tarjoa vierailijalleen minkäänlaisia tunnekuohun kokemuksia. Näin varmasti onkin, mikäli monien matkaajien tavoin vain kiertää ennalta suunnitellun nähtävyyskierroksen opaskirjan ja kartan kanssa. Jos kuitenkin uskaltautuisi jättäytyä uteliaan harhailun johdattamaksi, saattaisi löytää Brysselistä sen puolen, jota suomenbelgialainen ystäväni kutsuu rakkaudentäyteisellä nimellä Läävä: kaupungin, joka on rosoinen ja turhasta hienostelusta piittaamaton, samaan aikaan äärimmäisen kiehtova ja oudolla tavalla vieras kuin tatuoitu mummo taikka liian räikeästi meikannut nuorimies.

Läävän syvimpään olemukseen kuuluu rento ja suurpiirteinen asenne säröjä kohtaan: kolhiintunutta ei kannata murehtia saati korjata, koska hetken kuluttua se kolhiintuu kuitenkin uudelleen. Paitsi että Bryssel on varsin perinpohjaisesti erilaisten ja toisistaan autuaasti piittaamattomien hollanninkielisen ja ranskankielisen Belgioiden pääkaupunki ja kohtaamispaikka, Euroopan keskuksena se vetää puoleensa monenkirjavasti sekä kosmopoliitteja että onnenonkijoita. Näin monikulttuurinen Läävä kolhiutuu koko ajan sisältäpäin, muodostaen äärimmäisen kiehtovan ja alati muuttuvan naarmujen, kuhmujen ja säröjen verkon. Kaikillehan tämä ei käy, ja esimerkiksi epäilemättä perfektionistinen ranskalaisrunoilija Baudelaire on halveksien todennut, että ”brysseliläisen kasvot ovat pimeät, muodottomat ja viininhajuiset”. Mutta elämää rakastavalle Läävä näyttäytyy täydellisenä juuri niin epätäydellisenä kuin onkin.

Haluaisin kovasti kertoa, mistä Läävä löytyy, mutta sen arvoitus perustuu kuitenkin siihen, että se täytyy löytää itse. Läävä voi löytyä vaikkapa Sablonin tyylikkään kaupunginosan ranskalaistunnelmasta, kun taas boheemin Sint Katelijnen flaamilaiskorttelit avaavat näkymiä aivan toisenlaiseen Läävään, Molenbeekin sahramintuoksuisesta arabi-Läävästä puhumattakaan. Omanlaisensa Läävä voi löytyä myös Stalingradin hipsterikortteleista, tai sitten jostain aivan muualta. Joka tapauksessa on selvää, että Läävässä ei ole yhtäkään pissaavaa patsasta tai puhtaaksi nuoltua keskusaukiota.

Niin vähän kuin nähtävyyksistä välitänkään, haluan lopuksi kertoa eräästä, joka tarjosi mitä mielenkiintoisimman kokemuksen, jos nimittäin nyt ylipäätään sattuu olemaan kiinnostunut omituisista tilakokemuksista. Vuoden 1958 maailmannäyttelyyn pystytetty Atomium heijastaa sitä ajalleen ominaista yltiöoptimistista tulevaisuususkoa, jossa vuonna 2019 maailman sodat on voitettu, matkaa tehdään itsestään lentävillä autoilla ja ihmiskunnalla on siirtomaa Kuussa. Monumenttina se kuvaa jättimäistä rauta-atomia ja koostuu yhdeksästä 18-metrisestä pallosta ja niitä yhdistävistä putkista. Putkien sisällä kulkee klaustrofobisia liukuportaita pallosta toiseen, joissa puolestaan pidetään taidenäyttelyitä. Tällä kertaa Atomiumin sisään oli luotu futuristinen installaatio, jonka sisällä koki jonkinlaisen kummallisen oikun vuoksi joutuneensa kaukaa avaruudesta tulleiden muukalaisten emoaluksen sisään. Kenties hekin tuovat Brysseliin oman omituisen, kiehtovan, hurmaavan Läävänsä. (Katso video teoksesta täältä.)