Baarle-Hertog voisi olla aivan tavallinen belgialainen pikkukaupunki, ellei siihen liittyisi yhtä kummallisen omalaatuista asiaa: se sijaitsee kokonaan alankomaalaisen Baarle-Nassaun kaupungin sisällä. Jos ollaan ihan tarkkoja, myös Baarle-Nassau vuorostaan sijaitsee Baarle-Hertogin sisällä. Itse asiassa belgialainen Baarle-Hertog koostuu kahdestakymmenestäkahdesta omituisenmuotoisesta maanrepaleesta keskellä Alankomaita. Niiden sisällä puolestaan on kahdeksan Alankomaiden Baarle-Nassaulle kuuluvaa palstanpahasta. Kaikki tämä yhden ja saman, tai oikeastaan kahden erillisen pikkukaupungin sisällä.

Baarlejen kummalliset rajajärjestelmät ovat saaneet alkunsa jo keskiajalla Bredan lordin ja Brabantin herttuan lukuisten — ja sanottaisiinko myös että varsin monimutkaisten — maakauppojen tuloksena. Tuolloin kuitenkin erillisiä Belgian ja Alankomaiden valtioita ei nykymielessä ollut olemassa, joten pikkukaupungin elämään näillä epämääräisillä maanomistussuhteilla ei oikeastaan ollut vaikutusta. Ongelmaksi monimutkaiset sopimukset muodostuivat vasta 1843, jolloin Belgian ja Alankomaiden valtioiden välillä tehtiin ensimmäistä rajankäyntiä. Ongelma ratkaistiin olemalla oikeastaan välittämättä siitä sen enempää, ja näin keskiaikaiset maakaupat loivat valtioiden välille sekasotkuisen palapelin, jota muinaiset lordit ja herttuat tuskin olivat osanneet ennustaa.

Koska kaupunki on rakennettu oikeastaan alkuperäisistä maanomistussuhteista mitenkään piittaamatta, sijaitsee merkittävä osa kaupungin rakennuksista kahdessa eri valtiossa. Koska on hieman epäkäytännöllistä, että vaikkapa keittiö sijaitsee Belgiassa ja olohuone puolestaan Alankomaissa, rakennusten sijaintivaltio määräytyy pääoven sijainnin mukaan. Täysin aukotonta tämäkään ei ole, sillä kaupungissa on myös yksi talo, jonka pääovikin kuuluu kahteen eri valtioon. Sanomattakin lienee selvää, että kaupungissa on myös kaksi osoitejärjestelmää, jotka eivät ole mitenkään yhteneviä keskenään. Selvyyden vuoksi suurin osa rajoista on keskusta-alueella merkitty näkyvästi maanpintaan laatoituksin, metallilevyin tai vain maalaten. Keskustan ulkopuolella asia ei kuitenkaan ole niin justiinsa, ja rajanylitykset tapahtuvat oikeastaan aivan huomaamatta. Ilkeät ja epäilemättä alankomaalaiset kielet tosin väittävät, että belgialaiset erottaa pihojen siisteyden tasosta.

Kaikissa valokuvissa näkyy kaksi valtiota. Osassa kuvista raja on selvästi näkyvillä, joissain kuvissa sen kulkua voi vain arvailla. Oma arvaukseni on, että useimmiten sen arvaa väärin. Niin kummalliseksi tämä rajakaupungin omituinen palapeli on vuosisatojen aikana muodostunut.