23.8.1989

23.8.1989, kolmekymmentä vuotta sitten, olin 12-vuotias juuri kuudennen luokan aloittanut pikkupoika. Muistan tuon ajan hyvin. En kuitenkaan siksi, että olin juuri aloittanut uudessa koulussa, mikä oli jännittävää. Katsoin tuolloin usein uutisia, mikä mielestäni oli vielä jännittävämpää, ja tuona päivänä uutisoitiin baltialaisesta ihmisketjusta, joka laulaen vaati vapautta kansalle. Viimeistään tuolloin minusta tuli rauhan ja oikeudenmukaisuuden rakastaja.

Ensimmäistä kertaa kävin Virossa vasta lukioikäisenä. Tuolloin parilla kymmenellä markalla eleli viikonlopun aivan mainiosti, ja ulkomaanpuhelu Suomeen piti tilata edellisenä päivänä pääpostitalosta. Nuoren tasavallan pääkaupungista muistan kalkkikiven harmaat varastomakasiinit sekä oman onnensa vinoon nojaan unohtuneet puutalot, joiden seiniin kiinnitetyissä mustissa julisteissa kiellettiin lyömästä lasta. Nyt niiden tilalla on taivaankannen värejä heijastavia lasisia toimistorakennuksia.

Tuohon aikaan haaveilin yliopisto-opinnoista Tallinnassa tai Tartossa, mutta päädyin kuitenkin Ouluun ja vuotta myöhemmin Helsinkiin. Ensimmäisen helsinkiläisen opiskeluvuoteni lopulla kuljimme opintomatkalla Via Balticaa, ihmisketjun reittiä pitkin. Vaikka määränpäämme oli Berliini, Baltia teki minuun suuremman vaikutuksen. Nykyisinkin Saksan pääkaupunki tuntuu jollain tapaa vain teennäisen rennolta ja samalla tylsistyttävältä.

Vuosituhannen vaihteen ympärillä ja myös sen aikana olin usein Tallinnassa. Ystäväni oli töissä laivayhtiössä ja asui vuoroviikoin Suomenlahden molemmin puolin. Hänen neuvostoaikaisessa asunnossaan piti säännöllisesti raottaa tapetin reunaa ja raapia homeet pois, parveke oli käyttökiellossa romahdusvaaran vuoksi. Aamiaiseksi söimme tattaripuuroa naapurin puutalon kahvilassa. Puuro maksoi yhden kroonin eli ei oikeastaan mitään. Nyt yhden kroonin seteli on arvokas keräilyesine (minullakin on yksi), ja kahvilan tilalle on rakennettu synagoga. Tuo oli muutenkin jännittävää aikaa: kun suomalainen vielä suuntasi Mustamäen torin piraattituotehelvettiin, me vietimme aikaa Telliskiveksi kutsutun hylätyn tehdasalueen hämärillä reiveillä. On oikeastaan sääli, että tuon ajan virolaisystävät ovat kadonneet maailman pyörteisiin, ja sittemmin siloitellusta Telliskivestäkin on tullut uusi suomalaisten massaturismikohde.

Ennen Viron EU-aikakautta Tallinna oli myös monien unohtumattomien seikkailuiden alkupiste, sillä oli edullisempaa matkustaa laivalla lahden yli ja hypätä rämisevään bussiin taikka lentää Ülemistestä kohti itäisen Euroopan tuolloin vielä hieman eksoottisia kaupunkeja. Passini täyttyi Eesti Vabariikin ja monen muunkin omituista kieltä käyttävän maan leimoista. Näiden matkojen joukkoon kuuluu kaksi elämän merkityksellistä matkaa: pöllöjen ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka sekä myöhemmin myös häämatka. Kuvaavaa sinänsä, myös tämä blogi on tavallaan saanut alkunsa Tallinnassa.

Mutta on Tallinnassa tullut tehtyä muutakin. Jo vuosituhannen vaihteessa kävin työni puolesta tutustumassa Ülemisten lentokenttään. Muutamaa vuotta myöhemmin esiinnyimme Viron harrastajateatteriliiton näyttämöllä, katsojia meillä taisi olla alle kymmenen. Tänä keväänä olin kuvaamassa Tallinnassa lyhytelokuvaa. Vilustuin, koska roolini oli lähinnä istua talven jäljiltä vielä kohmetta huokuvassa maassa. Nyt, 23.8.2019, olen aivan sattumalta taas Tallinnassa, juuri Baltian ihmisketjun vuosipäivänä. Länsimaisen hyvinvointivaltion pääkaupungin juhlatunnelmaa aistiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka onnekkaasti käsi kädessä laulavien ihmisten kohtalo onkaan kulkenut.

Kuva: Jaan Künnap. Lainattu Wikipediasta Creative Commons -lisenssin nojalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s