Raahe on samaan aikaan kauniilla tavalla surullinen ja surullisella tavalla kaunis. En nimittäin valehtelisi, jos sanoisin, että kaupunki sai minut surumieliseksi ja nautin siitä joka tavalla. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sellainen vanhan tuhoamisen aiheuttama surumielisyys, jonka useimmissa Suomen kaupungeissa kohtaa, vaan pikemminkin hieman eksoottisemmista paikoista tuttu nukkavieroittuneen kiehtova melankolia.

Vaikka Raahe aikoinaan oli pohjoisen länsirannikon tärkeimpiä tervasatamia, on se jo aikoja sitten jäänyt suurempien lähikaupunkiensa kehityksen kelkasta. Perinteinen puutalokaupunki kasvoi vain vaivoin, eikä syitä vanhojen rakennusten purkamiselle suurempien tieltä koskaan tullut. Uusi uljas Raahe jäi saapumatta, ja nykyisin sen tilalla näkyy vain vajaakäytölle jääneitä kortteleita, joiden puujulkisivut hiljalleen vääntyvät pohjoisen kosteissa tuulissa.

Aina näin ei ole ollut, vaan aikanaan Raahe oli vauras porvarikaupunki, jolla oli oma roolinsa Itämeren hansakaupassa. Tuolloin kaupunkiin muutti Pohjois-Saksasta myös eräs herra Wichmann, jonka perustama Kauppaporvarin apteekki toimii kaupungissa edelleen. Myöhemmin suku otti nimekseen Vihma.

Raahessa vietetty päivä oli kaunis ja helteinen, kuin luotu omaan yksinäisyyteensä unohtuneen pikkukaupungin tutkimiseen. Mutta kuten Pohjois-Suomessa niin usein, aurinko ei ole ikuista. Illastaessamme vanhalla ruiskuhuoneella merenrannassa taivas yllättäen pimeni. Ukkosmyrsky kesti yli tunnin, rintama ulottui Ruotsin rannikolta Venäjälle. Myrskyä seurasi jäätävä tuuli ja raju raekuuro, jonka suurimmat rakeet olivat noin kaksisenttisiä. Lopulta sää tyyntyi ja laskeva aurinko lämmitti kasvoja kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Aamulla jatkaessamme matkaa tapasimme pihalla vanhaa ikkunaa kunnostavan majatalomme emännän. Hän kertoi, että rakennus oli 208 vuotta vanha ja se tullaan viimein suojelemaan. Lopuksi hän vielä toivoi, että talon kummitus oli antanut meidän nukkua rauhassa. Oli kyllä.