Oulu-Utsjoki 691 km

Saavuttaessa Ouluun mieleen nousee ennemminkin jokin Etelän suuremmista aluekeskuksista kuin pohjoispohjalainen rannikkokaupunki. Köyhätunnelmaiset moottoritierampit, automarketit ja toimistotornit kuitenkin johtavat harhaan, sillä Oulusta löytyy myös inhimillisempi puolensa. Helteiset rannat antoivatkin hyvän mahdollisuuden juhlia useampaa asiaa: reissun ensimmäistä viikkoa, omaa syntymäpäivää sekä helsinkiläisystävien yllätysvierailua Pohjoisen pääkaupungissa.

Oulusta lähtiessämme siirryimme samalla Suomen löytöretkemme ensimmäisestä vaiheesta toiseen, koska läntinen rannikko jäi nyt taakse ja oli aika suunnata kohti Lappia. Itse asiassa olisimme halunneet vierailla Torniossa ja Ruotsin rajalla, mutta kummankin alueen hankala koronavirustilanne huomioiden tyydyimme vain simuloimaan tilannetta autosta käsin puhumalla lyhyesti ruotsia.

Kemin kohdilta tie kääntyi kohti Rovaniemeä. Hiljalleen pohjoiseltakin rannikolta tutut peltotilkut vähitellen pienenivät ja lopulta lähes kokonaan katosivat, kun samalla taivaanranta nousi vaakasuorasta viivasta vaarojen tutuntuntuisiin pehmeisiin muotoihin. Rovaniemi tarjosi oivan hetken pysähtyä nauttimaan iltakahvista paikallisen ystävän kanssa sekä lepäämään vielä hivenen hämärtyvän yön yli.

Aamulla suunnistimme kohti pohjoista. Maantie kävi jo kapeaksi ennen Kittilää, jossa pysähdyimme kahville sekä tervehtimään ystävämme lapsuudenkotia. Oli jo selvää, että olimme siirtyneet toiseen kulttuuripiiriin. Kylänraitti oli vakavamielinen ja harmaa. Useat ikkunat kantoivat muistoja jo taakse jääneestä maailmasta.

Kittilän jälkeen maantiestä katosivat ensin keskiviiva ja myöhemmin asfaltti. Entistä kapeampi tie kiersi tunturipurojen, korpilampien ja aapasoiden lomassa. Paikoin tihkusade oli muuttanut tien kuraiseksi poluksi. Tievan tienvarsikahvilassa vieraskirjamerkintämme oli päivän ensimmäinen, vaikka oli jo iltapäivä. Kohta tienviittoihin ilmestyi outoa kieltä, ensin alemmalle riville ja sitten ylemmälle. Asfaltti palasi jälleen ennen Inaria, mutta nyt talvien arpeuttamana. Ajantaju katosi, sillä tien varrella ei oikeastaan ollut kiintopisteitä. Tie oli lähes autio muutamaa matkailukaravaania, laiskaa poroa ja kylmässä sateessa kärsivää retkipyöräilijää lukuun ottamatta.

Utsjoelle saavuimme illansuussa. Tietä reunustaville rinteille oli ilmestynyt lunta. Norjaan vievän sillan pilarit kohosivat häpeilemättä puiden huippujen yläpuolelle, mutta muutoin kaikki ihmisen tekemä oli kohteliaan matalaa. Ulkona oli viisi raakaa lämpöastetta, mutta tienvarren pikkuravintolassa huomattavasti lempeämpää sekä iholla että mielessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s