Inarin unohtumattomien maisemien jälkeen oli aika suunnata takaisin kohti etelää. Suomen kiertomatkan toinen viikko ja toinen etappi oli takana. Seuraavana olisi vuorossa länsisuomalaisen hiljaiselle sielulle ja tasaiselle mielelle haasteellisin ja vaarallisin etappi: Itä-Suomi!

Pian Ivalon eteläpuolella pohjoisimman Lapin jylhät tunturin muuttuivat hiljalleen matalammiksi ja harvemmiksi. Sodankylässä olimme jo toisenlaisessa maailmassa ja Kemijärvellä tunnelma oli jo melkein kuin Keski-Suomessa. Samalla haikeus valtasi mieltä, ja oli helppoa ymmärtää, miksi Lappi on lumonnut niin monet kävijänsä. Kuusamolaisen turistiparatiisin keinotekoisuudessa vietetty pakollinen yöpyminen oli suorastaan tuskallinen, ja Pienen Karhunkierroksen metsämaisemat tuntuivat tunturien jälkeen varsin mitäänsanomattomilta.

Viitostien hieman puutuneeseen tunnelmaan syntyi kaivattu särö suomussalmelaisella niityllä. Sinne on pystytetty Reijo Kelan luoma taideteos Hiljainen kansa. Siihen kuuluu satoja valtatielle tuijottavia ihmishahmoja. Heidän vartalonsa on tehty seipäistä, päänsä multapaakusta ja hiuksensa kuivasta heinästä. He vaihtavat vaatteitaan vuodenajan ja muodin mukaan.

Vaikka teoksen idea on yksinkertainen ja jopa naiivi, paikan henki on vahva ja tekee syvän vaikutuksen. Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi he ovat tulleet tänne ja mitä he katsovat? Entä mitä heille lopulta on tapahtunut? Vierailijan reaktiot ovat ilmiselvän hämmentyneitä naureskelusta hiljaisuuteen. Samalla se on muistutus inhimillisyyden voimasta: näilläkin elottomilla esineillä tuntuu olevan omat sielunsa.