Kammottava koronavuosi on kääntynyt viimeiseen päiväänsä. Sen kunniaksi pöllöt esittelevät viimeisenkin paikan, jonne ei kannata matkustaa edes silloin, kun pandemia on jonain päivänä ohi.

Kuluneen vuoden aikana koronavirus on valloittanut maailman lähes viimeisintä kolkkaa myöten. Itse asiassa maapallolla on vain yksi asuttu paikka, jonne virus tiettävästi ei ole ehtinyt. Ja ei, se paikka ei ole Etelämanner, sillä tarkoin suojellun tiedeyhteisön ensimmäiset tartunnat diagnosoitiin jouluviikolla.

Intian valtameressä yksinäisenä kyyhöttävä Pohjois-Sentinelin saari on tiettävästi maailman eristäytynein paikka. Saari on osa Intiaa ja kuuluu hallinnollisesti Andamaanien ja Nikobaarien territorioon, mutta sitä saaren asukkaat eivät tiedä.

Tutustumisretket sentinelien luokse ovat pääosin olleet kovin epäonnisia. Esimakua tulevasta saatiin vuonna 1867, kun intialaisen kauppalaivan haaksirikkouduttua sen satapäinen miehistö pelastautui saarelle, mutta vain saadakseen vihamieliset asukkaat kimppuunsa. Miehistö puolustautui heittelemällä kiviä ja onnistui pelastautumaan. Vuonna 1880 puolestaan brittiläinen retkikunta onnistui rantautumaan saarelle ja ottamaan panttivangeiksi iäkkään pariskunnan ja neljä lasta. Pian vangit sairastuivat. Vanhusten kuoltua britit palauttivat sairaat lapset saarelle, ja siitäkös sentinelit tuohtuivat ikihyviksi.

Surullisen panttivankidraaman jälkeen Pohjois-Sentinelillä on yritetty vierailla useammankin kerran, mutta lähes aina vierailijat ovat jo merellä joutuneet nuolisateen kohteeksi. Vuonna 1991 sentinelit kuitenkin onnistuttiin lyhyesti kohtaamaan rauhanomaisesti, mutta se osoittautui sittemmin poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön. Vuonna 2006 kaksi epäonnista salakalastajaa tunkeutui saaren lähivesille. Myöhemmin heidän irrotetut päänsä nähtiin rantahiekkaan pystytettyjen seipäiden kärjissä ikään kuin varoitusmerkkinä muille tunkeutujille. Viimeisimpänä sankarina amerikkalainen matkasaarnaaja lähti vuonna 2018 saarelle julistamaan jumalan sanaa. Hän pääsi sentinelien avustamana pian itsekin taivaallisen isänsä huomaan.

Tutustumisyritysten epäonnisuuden pohjalta lienee varsin helppo todeta, että sentinelit ja muu ihmiskunta ovat jääneet toisilleen kovin vieraiksi. Jopa niin vieraiksi, että kukaan saaren ulkopuolella ei ymmärrä heidän kieltään, tunne heidän maailmannäkemystään tai edes tiedä, kuinka monta heitä on. Samoin sentinelit eivät mitenkään voi aavistaa, millainen jokaiseen maailmankolkkaan levittynyt sivilisaatio heidän saartaan ympäröi. Aivan kuten Pohjois-Sentinel näyttää ulkopuolisen maailman silmissä barbaariselta ja alkukantaiselta, näyttää ulkomaailma sentinelien silmissä varmasti hyökkäävältä ja kovin pelottavalta.

Lienee molemminpuolinen onni, että ihmiskunta on vuosisatojen saatossa oppinut joten kuten kunnioittamaan toisiaan. Valloitusyritysten ja kulttuurikäännytyksen sijaan saari on jätetty rauhaan, ja nykyisin sentinelit saavat olla sentinelejä juuri sillä tavalla kuin itse haluavatkin olla. Saaren ympärille on perustettu kilometrien suojavyöhyke, läpikäymätön alue. Se paitsi suojelee ulkomaailmaa sentineleiltä, niin ennen kaikkea sentinelejä ulkomaailmalta. Tavallinenkin flunssa on heille vieras tauti ja siten tappava.

Samalla tavoin kuin Pohjois-Sentinelin ja muun maailman välinen ranta on läpikäymätön, on menneisyyden ja tulevaisuuden välissä hetki, joka jakaa ajan kahtia. Sen toisella puolella on tuttu ja jo koettu maailma, toisella puolella vielä tuntematon tuleva aika. Ihmiskunta on oppinut olemaan armelias sentineleille. Tänään, surun täyttämän vuoden viimeisenä päivänä, olkoon tuo tuleva tuntematon myös meille armelias.

Kuva: European Space Agency. Julkishallinnon tuottama materiaali on tekijänoikeudeton (public domain) ja vapaa käytettäväksi.