Uuden matkan kynnyksellä on hyvä muistella edellistä, jonka kertomukset jäivät jotenkin kummallisesti pyörimään arjen tomuihin. Annanpa siis mielen vaellella takaisin lokakuiseen Sardiniaan.

Hiljainen sunnuntaijuna pysähtyi kuin huomaamatta aivan yhtä hiljaiselle Oristanon rautatieasemalle. Kello oli hieman yli puolenpäivän, ja Välimeren syksyn aurinko oli lämpimimmillään. Kuumuus vastasi suomalaista hellepäivää, mutta ilmassa leijui lähestyvän talven haikeus. Jossain kaukana soi laiska kirkonkello.

Oli kiinnostavaa saapua kaupunkiin ikään kuin takaoven kautta. Rautatieasema sijaitsi Oristanon laidalla, jossa kadut olivat hiljaisia ja jollain kovin inhimillisellä tavalla nuhruisia. Tienviittoja ei ollut, mutta jollain omituisella tavalla kaupunki johdatti ensikertalaisia kulkemaan oikeaan suuntaan. Nuhruiset kadut nostivat ryhtiään kortteli kerrallaan, sinne tänne alkoi ilmestyä pienten kulmakahviloiden terasseja, kunnes pian olimmekin jo perillä keskustassa. Vastassa meitä oli vanhempi rouva, jota joku oli pyytänyt päästämään meidät sisään asunnon omistajan veljen puolesta, joka ei päässytkään paikalle ja joka siten oli järjestänyt jonkun muun, joka sitten puolestaan oli pyytänyt paikalle tämän vanhemman rouvan. Tai jotenkin näin se meille italoenglannilla ja viittomakielellä kerrottiin.

Oristano on ehkäpä juuri sellainen italialainen pikkukaupunki, jollainen italialaisen pikkukaupungin kuuluukin olla. Koko kaupungin sydän, Piazza Roma, kuinkas muutenkaan, on kahvilaterassien ja kirkon ympäröimä. Piazzan keskellä kohoaa vanha vartiotorni, joka ehkäpä joskus on ollut osa kaupunginmuuria, tai niin ainakin olisi helppo kuvitella.

Piazzan laitamilta levittäytyy oikukkaiden kujien verkosto, joka lokakuussa oli jo turisteista hiljentynyt. Siellä täällä istahti pieni terassintapainen, mutta muutoin hämärät kujanteet olivat samaan aikaan lohdullisia ja surumielisiä. Kuten pikkukaupungeissa yleensä, ensin luuli löytävänsä loputtomia pujahtavia reittejä kulkea eksyksiin, mutta jo pian huomasi uudestakin kulmauksesta kääntyvänsä tuttuun paikkaan.

Kujien kudelmaa ympäröi arjen Oristano huonekalukauppoineen ja autokorjaamoinen. Sellaiseen paikkaan satunnainen matkailija harvoin eksyhtelee, mutta näin sattuessa tämä arjen alue tarjosi tervetulleen rypyn kiiltokuvaan.

Viimeisenä iltanamme vuokraemäntämme halusi tarjota meille illallisen, oli syynä sitten silkka vieraanvaraisuus taikka talomme alakerrassa sattunut vesivahinko. Niin tai näin, jo kirpeäksi hämärtyneessä illassa aasinfilee ja paksu punaviini lämmittivät sisältäpäin. Kävi ilmi, että rouva kuului paikalliseen vaikuttajasukuun, jotka kaikki asuivat kanssamme samassa talossa Piazza Roman laidalla. Aamulla hän kävi vielä toivottamassa meille hyvää matkaa ja halaamassa lempeästi.