Jaahas, ja taas sitä mennään!

Auto starttaa Phnom Penhin laitamilta puolen päivän jälkeen. Tila-auto on ääriään täynnä: lisäksemme kyydissä on kahdeksan matkustajaa. Helle on jo kivunnut tavalliseen tapaansa lähelle kolmeaviittä. Edessä oleva kuuden tunnin matka kihelmöi mieltä ja keinonahkainen istuin pakaroita. Evääksi on varattu pähkinöitä ja siemeniä sekä runsaasti vettä.

Kun matkustaa halki köyhän maan, näkee kurkistuksen muustakin kuin turistien hotelleista ja kaupunkien kullatuista temppeleistä. Maantien varrella vilahtavat kyläkeskusten torikojut ja likaiset huoltoasemat. Kaikkialle levittyy okranvärinen maa ja lehtevä vehreys. Banaaniviljelmien katveessa kyyhöttää ajoittainen vaatimaton asumus. Mieleen nousee kysymys, ovatko niiden asukkaiden ilot ja murheet samanlaisia kovin arkisia iloja ja murheita kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa, vai onko kyseessä vain maailman hyvinvointieliittiin kuuluvan suomalaisen epätoivoinen yritys kurotella räikeän elintasokuilun yli.

Taukopaikalla avatusta ovesta tulvahtaa syliin iltapäivän kuumuus. Paikallinen kanssamatkustaja ostaa ruokakojusta välipalaa: grillattu tarantella on kambodzalainen herkku. Omasta mielestämme pähkinät ja siemenet ovat aivan riittävä välipala.

Perille Siem Reapin laitamille saavumme auringon juuri laskeutuessa. Viimeiset kilometrit matka jatkuu tuktukilla. Kaupungin ruuhkassa nopeus on hitaampi kuin maantiellä, mutta mahdollisuuksia erilaisiin kolareihin sitäkin enemmän. Edessä koira melkein jää auton alle, mutta kaaos jatkaa kulkuaan kaikkien tietäessä täsmälleen, miten täällä kuuluu ajaa. Kohta pääsee viileään suihkuun.