Iltayhdeksältä aurinko on jo laskenut, mutta sää on edelleen tukahduttava. Päivällä lämpötila on käynyt jälleen neljässäkymmenessä. Bakun moderni ja rauhallinen rautatieasema on kuin suuri kulissi, sillä laiturilla tunnelma on tutumpi. Yöjunien matkustajat kuhisevat torikauppiaiden ympärillä, osa jonottaa jo vaunuihinsa. Ilmassa leijuu junien höyryä ja lähdön tunnelmaa. Tuikeailmeiset konduktöörittäret huolehtivat, että junaannousu sujuu nuhteessa ja oikeaoppisesti.

Vaunun ilma on sakeaa kuin bakulaisessa hamamissa. Neuvostoliitolta perityn junan hyteissä ei venäläisen logiikan mukaan ole avattavia ikkunoita, käytävän puolellakin vain muutama. Samovaari pöhistää teevettä ja kuumuutta käytävän päässä, hiestä kiiltävät matkustajat sijaavat petivaatteita ahtaissa hyteissä. Päätämme jo, että tämä on kyllä sitten viimeinen kerta. Hetkeä myöhemmin juna vierähtää liikkeelle ja ilmanvaihto käynnistyy. Pian hengitysilma on siedettävää, tunnin päästä jo virkistävän viileää. Keskellä yötä herään paleluun ja otan peiton ylleni.

Vaikka kiskojen kiire tuntuu kaiken pohjalla, hyvin jousitetun junan sattumanvaraisessa kehtoliikkeessä on jotain kovin rauhoittavaa. Unenomainen keinahtelu melkein peittää alleen erkanevien raiteiden vaihteet ja maanteiden tasoristeykset. Silloin tällöin ohijuoksevien kylien valot välähtävät ikkunassa, mutta muutoin on pilkkopimeää. Sitten yhtäkkiä herää kauhuun, kun juna lähes suistuu kiskoiltaan, mutta vain huomatakseen, että se olikin ehkä jotain, josta näki unta. Ja pian vaipuu takaisin hypnoottisen keinun syvään uomaan.