Vuonna 2012 pöllöt matkustivat kolmen kuukauden ajan Trans-Siperian rautatiellä. Pidimme matkan aikana pöllöin koristeltua matkapäiväkirjaa, joka oikeastaan oli tämän blogin muinainen edeltäjä. Blogi on nyt täyttänyt vuoden, minkä kunniaksi julkaisen päiväkirjan kirjoitukset samoina päivinä, kuin ne alun perin on kirjoitettu.

Perjantaina 14.9. hyvin myöhään, City Pub, Ulaanbaatar

Varhain eilen aamulla lähdimme hostellin omistajaeukon järjestämälle maaseutumatkalle. Kuskimme ja oppaamme odotti kadulla vanhan ruosteisen paketti-Uazin kanssa ja esittäytyi Ulziiksi. Kuljimme syysauringon paahteessa ensin läpi Ulaanbaatarin hökkeleiden täyttämien esikaupunkien ja naapurikylien, sitten rajattoman aron halki pitkin kuoppaisia hiekkateitä, joita Mongoliassa myös valtateiksi kutsutaan. Katseella pystyi seuraamaan karun maiseman jokaista yksityiskohtaa lähimmästä heinäntupsusta aina kaukaisimpien kukkuloiden korkeimpiin huippuihin asti. Vain satunnaiset kirkasvetiset purot ja jo hiljalleen kellastuvat seetrimetsät ajoittain katkaisivat silmänkantamattomat näkymät.

Iltapäivällä saavuimme majapaikkaamme, kahden perheen jurttakylään keskelle hiljaista laaksoa. Iäkäs emäntämme otti meidät vastaan leveä kultahampainen hymy kasvoillaan. Hänen aikuinen poikansa saapui hetkeä myöhemmin jakin vetämä puukuorma mukanaan. Laakson asukkailla oli kiireiset ajat käsillään, sillä pian kesäasumus oli siirrettävä lauhkeampaan laaksoon, ja sitä ennen talven ruoka- ja lämmitysvarat oli saatava kerättyä. Lauhkeammillakin mailla talvi on niin kylmä, ettei jurtasta ole poistuminen. Seurasimme sinnikästä työskentelyä hämmästyneinä. Yhteistä kieltä ei ollut, Ulzii kuitenkin puhui hieman englantia. Sanakirja osoittautui hyväksi kapineeksi, ja toimeen tultiin mitä parhaiten. Naapurijurtan rastaisen koiran kanssa ei tarvittu edes sanakirjaa, ystävystyimme heti. Se löysi meidät aina, missäpäin laaksoa ikinä liikuimmekaan.

Päivä kesän paahtamassa laaksossa oli rauhoittava ja osoitti hienolla tavalla, miten pieni ihminen oikeastaan onkaan. Piirteettömänä jatkuva maisema kadotti mielestä kaiken mahdollisen mittakaavan ymmärryksen. Patikointi läheisen mäennyppylän alarinteeseen saattoi kestää tunnin ja nostaa sykkeen korkealle. Maailma oli koko ajan niin hiljainen, että rinteessä olevien heinäsirkkojen sirityksen saattoi kuulla merkillisen kauas, ja korkealla yläpuolella lentävien lintujen siiveniskutkin kantautuivat aina maahan asti.

Iltalypsy auringonlaskun aikaan oli kuin pitkä herkkä runo. Jakkien rauhallinen hyrinä kuului taustalla, kun kukkuloiden varjot levittyivät hitaasti pitkin laaksoa ja maailma muuttui paahteisesta päivästä oranssin, punaisen ja violetin kautta pimeyteen ja hallaan. Läpitunkemattoman pimeyden keskellä nautimme vastalypsettyä jakinmaitoa, auringossa kivikovaksi kuivattua jakinjogurttia sekä maidosta tislattua viinaa. Tutustuimme toisiimme sanakirjan ja elekielen avulla. Jurtta täyttyi naurusta ja vuoroin lauletuista kansanlauluista. Illan suurimmaksi hitiksi nousi ikuinen suomalaisklassikko Vieläkö on villihevosia.

Keskellä yötä taivas oli selkeämpi ja lähempänä kuin koskaan. Linnunrata ja kuunsirpin pimeä puoli loistivat kirkkaina. Jossain kaukana haukkui koira oman äänensä kaiulle.

Raikkaasti nukutun yön ja voilla maustetun kuuman aamuteen jälkeen annoimme toisillemme hyvästit. Yllättävän haikein mielin jatkoimme matkaamme Gorkhi-Terelzhin luonnonpuistoon. Buddhalaisten mietelauseiden reunustamaa polkua pitkin, natisevan riippusillan yli ja lopuksi pitkin jyrkkiä kiviportaita saavuimme pieneen luostarikappeliin, jossa tunnelma oli koskettavalla tavalla rauhallinen, jopa hengellinen. Silmien edessä hiljainen vuoristolaakso, ympärillä äänetön metsä, selän takana vaitonainen vuori. Tuuli viipyili hiljaa hämärän huoneen koristeellisissa nurkissa. Täällä oli hyvä unohtaa maailman kiireet.

Päivän huipennus oli kuitenkin kaikkia vaatimattomuuden periaatteita räikeästi rikkova Tsingis Kaanin patsas, joka seisoi vakavaryhtisesti keskellä hiljaista aroa kuin surren mennyttä maailmanherruuttaan.

Ulaanbaatariin palasimme illan jälleen pimetessä. Kaupungin kaaos oli omituinen kokemus kaiken hiljaisuuden ja hengenlevon jälkeen. Joskus eri todellisuuksien väliset rajat ovat rajumpia kuin nuo todellisuudet milloinkaan itse.