Siinä se nyt sitten oli. Rein, ja Reinin takana jälleen yksi omituinen valtionriekale, jollaisia historia on vuosisatojen saatossa Eurooppaan ripotellut. Syrjäiseltä sveitsiläiseltä rautatieasemalta lähtenyt paikallisliikenteen linja-auto ylittää näkymättömän valtionrajan täysin huomaamatta. Eikö edes pieni fanfaari olisi ollut paikallaan?

Liechtenstein on Euroopan neljänneksi pienin valtio. Vatikaaniin verrattuna se on jättiläinen, mutta silti pinta-alaa on vähemmän kuin Helsingin kaupungilla ja väestöäkin vain Keravan verran. Käytännössä Liechtenstein on vain muutaman tuppukaupungin helminauha Reinin jokilaaksossa sekä niiden takapihalta vuorenrinteelle avautuva metsäinen joutomaa. Kaiken tämän omistaa ruhtinasperhe, joka käytännössä hallitsee maata lähes diktaattorin yksinoikeudella. Mutta olkoonkin vähäpätöisen valtionlämpäreen päämies, ruhtinas Johannes Adam Ferdinand Alois Josef Maria Marco d’Aviano Pius Fürst von und zu Liechtenstein epäilemättä keikaroi mahtipontisen nimensä kanssa mielellään pitkin poikin valtakuntaansa.

Maata leimaa samanlainen hienosteleva ja hieman arrogantti seesteisyys kuin muitakin kaltaisiaan, olkoonkin, että Monacon häpeilemättömän pöyhkeileväisyyden taikka San Marinon kummallisen labyrintin rinnalla Liechtenstein tuntuu lähinnä jonkinlaiselta omaan huolettomuuteensa nukahtaneelta maaseutukaupungilta, jonne nyt vain jostain kumman syystä on joku tuonut varakkaita ihmisiä siemailemaan viiniä auringon paahteessa. Katujen varsilla on hämmentävän paljon moderneja taidepatsaita, ja muutoinkin tunnelma muistuttaa olkapäille liian hillitysti solmittua beigeä neulepaitaa. Nähtävyyksiä ei oikeastaan ole, ellei Vaduzin linnaa sellaiseksi sitten lasketa. Sitäkin kuolevainen rahvas voi ihailla vain portin takaa, sillä sisäpuolella asuu ruhtinassuvun parempaa väkeä.

Muutamia tunteja myöhemmin toinen paikallisliikenteen linja-auto kuljettaa meitä kohti toista syrjäistä sveitsiläistä rautatieasemaa. Samalla tulemme matkustaneeksi koko valtion läpi. Poistumme maasta näkymättömän valtionrajan yli yhtä huomaamattomasti kuin aamupäivällä sinne saavuimmekin.