Koronamatkaopas: Vain tyhjä Nauru jää

Kammottavan koronavuoden jännittävin matkailutrendi on ollut mielikuvitusmatkailu kotoa käsin. Nähtäväksi toki jää, kuinka pitkälle ensi vuotta viruskurimus vielä jatkuu, mutta jonain päivänä vielä pääsemme turvallisesti kauas karkaamaan. Palloltamme löytyy kuitenkin useita kolkkia, joihin matkustaminen on niin vaikeaa, vaarallista tai vajaamielistä, että niihin kannattaa silloinkin tutustua vain kotisohvalta käsin. Koronavuoden viimeisten viikkojen kunniaksi pöllöt esittelevät niistä muutamia; yhden joka viikko vuoden loppuun asti. Pitäkää kiinni hatuistanne!

Tyynen valtameren keskellä kelluva Nauru on maailman kolmanneksi pienin valtio, jossa asuu noin kymmenentuhatta asukasta. Se lienee suomalaisille läheinen vain sympaattisen nimensä vuoksi, mutta muutoin se on hyvin kaukana; matka sinne kestäisi pari vuorokautta. Mielikuvissa tämä pienenpieni päiväntasaajan saari kantaa päällään ainutlaatuista paratiisia, jossa leppoisat naurulaiset puuhastelevat leppoisia naurulaispuuhasteluitaan onnellisina ja omavaraisina, pienen yksinäisen saarensa ulkopuolisesta maailmankaikkeudesta sen suuremmin piittaamatta. Hyvin pitkälti asiat olivatkin näin, kunnes tapahtui jotain, jonka jälkeen kaikki oli hyvin toisenlaista.

Vuonna 1901 Naurulta, joka silloin oli Saksan syrjäinen siirtomaa, löytyi rikas esiintymä fosfaattia, joka on tehokas lannoitteiden raaka-aine. Paikalliset uskoakseni nauroivat makeasti huomatessaan hetkensä tulleen. Ensimmäisessä maailmansodassa saari päätyi Britannian, Australian ja Uuden Seelannin yhteishallintaan, ja isännät hyödynsivätkin pienen maalämpäreen tarjoamia aarteita parhaansa mukaan. Toisessa maailmansodassa Japani valloitti saaren ja kaappasi suurimman osan väestöstä orjikseen. Kohtelu ei isommin poikennut muista Japanin väkivalta-alamaisista. Sodan jälkeen Australia pelasti Naurun ja palkitsi itsensä, kappas, fosfaatilla. Tämä siivitti siirtomaaisännän maanviljelyn räjähdysmäiseen kasvuun. Kun tarpeeksi moni oli saaren fosfaatista riippuvainen, Nauru itsenäistyi vuonna 1968, ja silloinpa riemu vasta alkoikin.

Vuosikymmenten saatossa naurulaiset olivat ymmärtäneet fosfaatin arvon. Voimaintunnossaan nuori tasavalta louhi fosfaattia rohkeasti ja seuraamuksia pelkäämättä, mikä teki Naurusta Tyynenmeren hyvinvointivaltion. Muutamina 70-luvun vuosina maan bruttokansantuote oli väestöön nähden maailman huippuluokkaa. Äkkirikastuneelle saarenpahaselle virtasi ennennäkemätöntä luksusta. Pieniin taloihin ilmestyi viihdelaitteita ja jääkaappeja, joihin puolestaan ilmestyi herkkuja ympäri maailman. Luodinnopeat urheiluautot alkoivat kiertää saaren ainoaa maantietä. Sinänsä se oli tarpeetonta, sillä rantaa pitkin kiertävän tien pituus on noin 17 kilometriä ja suurin nopeusrajoitus 50 kilometriä tunnissa. Perinteiset raskaat ammatit vaihtuivat nopeasti siisteihin sisätöihin. Elämä hymyili ja nauru raikui, kunnes 90-luvulla fosfaatti loppui.

Hetken aikaa saari sinnitteli viimeisillä säästöillään, mutta sittemmin se on yrittänyt hankkia kapeaa elantoaan vähän vähemmän eettisesti mm. auttamalla maailman raharikkaita veronkierrossa ja varastoimalla entisessä louhoksessa Australian turvapaikanhakijoita. Kuitenkin saari on ajautunut konkurssiin ja valuutta mitätöity, eikä tilanne paljoa naurata. Vain joka kymmenes asukas on saanut töitä, heistä vain kourallinen muissa kuin välttämättömissä julkishallinnon tehtävissä. Fosfaattikaivoksen jäljiltä yli 80% saaresta on asuin- ja viljelykelvotonta. Koska myös perinteinen valtamerikalastustaito on unohdettu, elää kansa käytännössä kokonaan ulkomailta tuodun halvan säilykeruuan varassa. Heikkolaatuisen ravinnon vuoksi yli 90% kansasta on ylipainoista, ja maassa kytee kirjaimellisesti raskaan sarjan diabeteskatastrofi. Mikä ennen oli paratiisi, on nyt murheiden täyttämä alho.

Irvokkainta lienee, että tämän ainutlaatuisen paratiisin ovat tuhonneet sen asukkaat itse. Kun kaikki on myytävänä eikä millään muulla ole arvoa, saattaa yhtäkkiä huomata, että kaikki arvokas onkin myyty. Viimeisten asukkaiden kuoltua, tai onnistuttua pelastautumaan taipaleiden taa, nauramaan jäävät vain ne, jotka tuhosta saivat palkkionsa. Mutta se nauru on kylmä ja kolkko. Muiden osaksi jää enää vain tyhjiinkaluttu ja asuinkelvoton maa.

Kuvituskuva: Lorrie Graham. Lainattu Wikipediasta Creative Commons -lisenssin nojalla.

3 kommenttia artikkeliin ”Koronamatkaopas: Vain tyhjä Nauru jää

  1. Olipa mielenkiintoinen juttu! Eipä sillä, en ole kyllä tuonne matkustamisesta ikinä haaveillutkaan, vaikka ihan pelkkä nimikin on tuonut jonkinlaista mielenkiintoa siihen, että mikähän tuokin on.

    Tykkää

  2. Kiinnostava juttu. Tiesin, että Naurulaiset ovat maailman lihavin kansa, mutta tuo fosfaatin merkitys maalle ei ollutkaan tuttu lainkaan. Wikipediakin näyttää kertovan, että Nauru tulee autioitumaan fosforivarojen ehdyttyä. Ilmeisesti turismistakaan ei ole löydettävissä ratkaisua, vaikka erityisesti jotkut Melanesian ja Polynesian taitavat nykyään saada merkittävimmän osan tuloistaan turismista.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s