Uinuva, unohdettu Krim

Tänään 24.2.2022 Venäjä hyökkäsi presidentti Putinin johdolla Ukrainaan. En tiedä, kumpi on pöyristyttävämpää: heikomman röyhkeä tallominen oman suuruudenhulluuden alle vaiko sittenkin viattomien ihmishenkien uhraaminen vallanhimon alttarilla. Oli kuinka oli, tapahtumat muistuttavat erehdyttävästi kahdeksan vuoden takaista Krimin valloitusta. Se puolestaan kantoi ajatukseni vuoteen 2011 omalle Krimin matkallemme.

Heinäkuinen tukahduttava yö maata halkovan junan raskasilmaisessa vaunussa ei ole kaikkein hohdokkain tapa viettää kesälomaa. Silti se tarjoaa elävimpiä muistoja, joita voi mukaansa saada. Pikkukaupunkien valot vilahtavat ikkunan ohi yön pimeydessä, ja jokaisella pysäkillä vastapäisellä penkillä istuva huivipäinen mummo vaihtuu toiseen. Koko yö koostuu lyhyistä nukahduksen hetkistä ja niiden väliin jäävistä vielä lyhyemmistä ajatuksettoman valveen tuokioista. Kun sitten aamulla on Simferopolissa noussut johdinautoon selkä yön hiestä liimaisena, ei tämän kaksituntisen, maailman pisimmän trollikkareitin maisemista osaa innostua aivan niin paljon kuin toivoisi. Mieli herää vasta, kun meri siintää viimeisen vuorenrinteen mutkassa lehvästön takaa. Perillä meitä tervehtii Lenin.

Jalta on, tai ehkä oli, Ukrainan eteläisin kaupunki. Loistonsa päiviä se eli Neuvostoliiton aikana, jolloin politbyroon isokenkäisimmät ja silmäätekevimmät viettivät siellä vapaa-aikaansa. Heidän perässään kaupunkiin saapuivat lukuisat itäeurooppalaiset turistit. Myös Suomesta tänne saapuivat ne, jotka aatteen palossaan hamusivat itään eivätkä länteen. Kaunis rantakaupunki kukoisti, jos sellaista sanaa voi kommunistimaan pikkukaupungista edes sanoa. Kenties suurimman hetkensä kaupunki oli saanut jo toisen maailmansodan jälkeen, jolloin sodan voittajat saapuivat tänne päättämään hävinneiden kohtalosta. Neuvostoliiton jo kauan sitten hajottua Jalta on taantunut sellaiseksi kuin se on nykyään, tai oli yksitoista vuotta sitten: hiljentyneeksi, mutta jollain rosoisella ja surumielisellä tavalla kauniiksi.

Saavuttuamme kaupungin rantapromenadille tapasimme majoittajamme, keski-ikäänsä hiljalleen ohittavan rouvan. Hän saatteli meidät vuokraamaamme asuntoon, jonne kuljettiin hämärän takakujan kautta. En tiedä, oliko asunnon vakituinen asukas poistunut tieltämme taivaan porteille vai ainoastaan jonnekin toiseen maanpäälliseen paikkaan, mutta pitkään eletty elämä näkyi asunnon joka sopessa. Olohuone oli hämärä ja vaatimaton, muutamat huonekalut olivat kiiltäväksi öljyttyä tummaa puuta. Makuuhuone oli sisustettu koristeellisilla seinävaatteilla, vuodet olivat painaneet patjoihin vartalonmuotoiset kuopat. Keittiön seinällä roikkui vanha keskusradio, josta aikoinaan kuulutettiin aatteen oppeja kansalle. Kylpyhuoneen lasihyllyllä oli purkillinen lääkkeitä, joiden käyttötarkoitusta emme halunneet edes arvailla. Ilmapiiri oli pölyinen mutta lämmin ja kodikas.

Olkoonkin, että Jaltalle saavutaan kukkuloiden ja vuorten rinteitä mutkittelevaa tietä pitkin, katsoo kaupunki itse kohti Mustanmeren ulappaa. Jossain vastapäätä on Turkki, mutta sitä ei rantapromenadilta näe. Kuten niin monissa tällaisissa paikoissa, merituuli on raikas muttei viileä. Promenadin alla, vedenrajassa, kulkee pyöreiden kivien täyttämä ranta. Konstailemattomat ja jollain lohduttavalla tavalla rahvaanomaiset turistit viettävät päiväänsä samalla tapaa kuin turistit millä tahansa maailman rannoista tapaavat viettääkin: kiireettömästi. Hieman kauempana keskustasta rannat muuttuvat maksullisiksi, kivet hiekaksi ja mutkattomuus huoleksi siitä, että tulee varmasti nähdyksi. Vaikka varallisuuden annetaan näkyä ja tavanomaisuutta halveksutaan, on meri kaikille sama. Se ajatus lohduttaa.

Kuten niin monissa valtataisteluissa, myös Krimillä ovat alkuperäisimmät asukkaat jääneet unohduksiin. Viimeisenä iltana halusimme kuitenkin tavata heitä. Saimme vinkin tataariravintolasta, joka sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella. Pienen talopahasen lehvästöjen kattamalle pihalle oli kuin sattumanvaraisesti järjestelty jonkinlainen ravintolantapainen. Tuntui, että olimme jollain mystisellä tavalla siirtyneet Turkkiin. Yhteistä kieltä ei löytynyt edes olemattomasta venäjästämme, mutta näyttelijäntaidot ja hyvä tahto auttavat keskustelemaan. Ilta oli mitä vieraanvaraisin, täälläkin omituiset vieraat saivat parasta, mitä talosta löytyy. Kanelilta, luumulta ja hiiligrilliltä maistuvat lihavartaat tarjottiin ylpeydellä ja silmä tarkkana vieraiden ilmeitä seuraten. Illan päätteeksi saimme lämpimät toivotukset saapua uudelleen, mutta meidän puoleltamme ne olivat hyvästit. Toivottavasti kuitenkin hyvästit ensi kertaan.

Kirjoituksessani mukana olevia kuvia ei ole alkujaan tarkoitettu julkaistaviksi, joten pahoittelen niiden heikkoa laatua. Kenties niillä kuitenkin on jonkinlaista nostalgista ja dokumentaarista arvoa. Lupaan ottaa teille parempia kuvia, kun menetetty Ukraina on palannut takaisin.

4 kommenttia artikkeliin ”Uinuva, unohdettu Krim

  1. Kiitokset mielenkiintoisesta nostalgiakirjoituksesta. Pienen korjauksen teen mielikuvaasi:
    ”Myös Suomesta tänne saapuivat ne, jotka aatteen palossaan hamusivat itään eivätkä länteen.” Se ei aivan pidä paikkaansa, sillä kyllä Jaltalle kuten muuallekin Mustanmeren rannoille matkustivat myös lännessä käyneet avarakatseiset suomalaiset. Neuvostoliittoon oli 70- ja 80-luvuilla edullisempaa matkustaa varsinkin perillä tapahtuneen pimeän rahanvaihdon ansiosta 😉

    Tykkää

    1. Hei, Eila! Kiitos tarkentavasta kommentistasi, sellaiset lisäävät syvyyttä näihin kirjoituksiin. Sen verran haluan täsmentää, että en pyri kirjoituksissani jokaisen yksityiskohdan hiomiseen vaan yleisemmän tunnelman luomiseen.

      Huomiosi on kuitenkin tärkeä ja kiinnostava. Onko sinulla omia kokemuksia? Osaatko tai haluatko kertoa enemmän? Arvostaisin sitä, varmasti monet muutkin.

      Tykkää

      1. Hei Juha, Mustanmeren rantakohteet niin Neuvostoliitossa kuin Bulgariassa ja Romaniassakin olivat koko kansan lomakohteita juuri edullisen hintatasonsa takia. Sekä vanhempani että appivanhempani kävivät mm. Jaltassa 70-luvulla. Ja varsinkin anoppini, jonka maaailmankatsomus oli täysin vastakkainen sikäläiseen aatteeseen, jaksoi kehua kaunista kaupunkia ja taisivat käydä siellä useampaan kertaan. On kaiketi totta sekin, että kovin ahdasmieliset oman aatteensa kannattajat eivät Neuvostoliittoon matkustaneet. En valitettavasti ole käynyt Krimillä, me kävimme Mustanmeren rannalla perheen kanssa Sotshissa 80-luvulla. Siltä matkalta löytyy kuvia blogistani. Olen linkittänyt sinne myös mielenkiintoisen Ilta-Sanomien artikkelin matkaoppaiden kokemuksista Sotshissa. Jaltassa meno ei ehkä ollut yhtä hulvatonta. Tässä linkki Ilta-Sanomien juttuun https://www.is.fi/matkat/art-2000000711756.html

        Tykkää

  2. Kiitos! Mielenkiintoista! Bulgariasta tiesinkin, että siellä on käynyt vieraita aatteiden eri laidoilta, mutta juurikin Neuvostoliiton kohteista olen kuullut varsin jyrkkiäkin näkemyksiä. Ehkäpä ne paljastavat ainakin sen, että tuohon aikaan maailma oli joillekin kovin mustavalkoinen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s